I | 2059

Musta ei tunnu yhtään erilaiselta, kun mä avaan lopultakin silmäni, olen yrittänyt tapella saadakseni unen päästä kiinni – puhelin ei ole soittanut tuttua herätystä, joten kello ei ole vielä tarpeeksi, mä en halua rikkoa tätä yritystä nukahtaa uudestaan katsomalla kelloa. Mä olen Facebookin mukaan vuoden vanhempi kuin eilen, ja mun täytyy myöntää, että musta ei tunnu yhtään eriltä kuin eilen illalla – tai no tietenkin, mahanpohjaa kirvelee kevyt jännitys, mutta se on yleistä, siltä tuntuu aina kun tietää, että mulla on syntymäpäivä ja on koulupäivä. Mä en voi muuta kuin todeta, että olen aina vihannut syntymäpäivääni, jos se osuu koulupäivän kohdalle – se on vain tosi omituista, kun kaikki onnittelevat ja sitten kukaan ei ole huomaavinaankaan sua sen enempää kuin tavallisesti. Mä nousen istumaan ja onnittelen itseäni ääneen, onnea, Elisabetta, vuosi lähempänä täysi-ikäisyyttä, vuosi enemmän papereissa, enää pari hassua vuotta. Se ei tunnu mitenkään erityiseltä, ja mä nappaan puhelimen käteeni, kello on 05:53, herätys on kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua. Ihan yhtä hyvin mä voin nousta saman tien, mitä sitä turhaan jäämään lagaamaan sänkyyn, koska kokemuksesta tiedän, että sängyssä makaaminen vain vaikeuttaisi myöhemmin nousemista. Huonolla tuurilla mä saisin nyt unen päästä kiinni, mikä taas ei olisi kovin nasta juttu nyt kun mä tiedän, kuinka vähän aikaa herätykseen on. Peilikuvan Elisabetta näyttää samalta kuin viime yönä ennen kuin menin nukkumaan, mikäs tässä siis. Samat mustat hiukset, samat mustat pussit silmien alla (se näyttää olevan kirjoitettu mun geeneihin, mä kyllä nukun ihan hyvin, saanen huomauttaa), samat pyöreät kasvot ja painoa vähän turhan paljon pituuteen nähden. Mä huokaan ääneen, hymyilen peilikuvalleni ja painun suihkuun. Mun kuivatessa hiuksia pelkissä Hello Kitty -alushousuissa peilin edessä ikkunasta kuuluu napsahduksia, ensin yksi, kaksi, kolme pientä ja nopeaa, sitten oikein kunnon ropinaa. Koska ikkuna on maanpinnan yläpuolella sen kolmisen metriä, mä en välitä vetää paitaa päälleni, ei kukaan kuitenkaan näe ja ikkuna on jo valmiiksi auki. Mä en ylläty nähdessäni Ilen seisoskelemassa ikkunani alla kattolampun heittämässä valoisassa suorakaiteessa, se katsoo leveästi hymyillen ylös. ”Synttäreitä, mussukka”, se huutelee ikkunan alta. ”Mä tuun sisälle, okei?” ”Joo, äiti päästää sut sisään”, mä totean sukien kosteita hiuksiani jotenkin vähän parempaan asentoon. Ilen silmät leviävät, kun se katselee ylös, ensin mä mietin että näkeekö se murhamiehen mun takanani tai jotain, mutta sitten ajatus lähtee kehittymään mun mielessä pidemmälle… ja sitten mä tajuan. ”Kuule, Ile.” ”No?” ”Suoraan kysymykseen suora vastaus. Näetkö sä mun tissit juuri tällä hetkellä?” ”… Näen.” ”Voi helvetti”, mä huudahdan ja tempaisen lähimmän kankaanpalan käteeni peittämään paljasta ylävartaloani, se sattuu olemaan puolet mun uusista verhoista, jotka odottavat ripustamista seinälle. Ile katsoo mua edelleen silmät levinneinä ja purskahtaa sitten nauruun, mä kuulen sisälle asti miten se naureskelee koko matkan ulko-ovelle asti. Nyt ei kyllä hyvin mene, mutta toisaalta, voisihan sitä syntymäpäivänsä aloittaa pahemmallakin tavalla kuin näyttämällä tissit parhaalle kaverilleen. Kyllä mä parempiakin tapoja toki keksisin vaikka kuinka monta, mutta antaa olla, tehty mikä tehty, mä ajattelen kevyesti. Antaa mennä, kerran sitä vain eletään. YOLO. Voi luoja. ”Onko sulla vaatteet päällä”, Ile huhuilee mun oven takaa, mä kuulen sen äänestä sen ketun ärsyttävän virneen, joka sillä on varmasti naamallaan juuri nyt – virneen, joka kertoo että mä failasin ja se tietää sen. Aina ei voi voittaa. ”Ei”, mä huikkaan. ”Mut tuu silti.” Mä puhuin puoleksi totta, minä mitään housuja jaksanut jalkaan pistää, mutta paita mulla sentään on päälläni, eikö se ole edistystä äskeiseen tilanteeseen verraten? Poika työntyy sisään mun huoneeseen, kädet valmiina menemään silmille peittämään sopimattomat näyt, mutta kai se pitää mun leveää takamustani riittävän siveellisenä katseltavana, koska laskee vain tottuneesti laukkunsa nojatuoliin ja kumartuu touhuttamaan sen kanssa. ”Mulla on sulle lahjakin!” se sanoo iloisesti virnuillen ja kaivaa laukustaan esiin lahjapussin (mä en tajua, miten tuohon pieneen Marimekon mustaan olkalaukkuun mahtuu just noin paljon kamaa, ottaen huomioon että se on kuitenkin suhteellisen pieni, mutta niin vain siellä on myös tämän päivän joka ainoa koulukirja, Ilen tuntien hiuslakkaa ja vahaa, kampa ja muuta tuiki tarpeellista). Se työntää sen mulle käteen, mä kurkistan sisään. ”Aww, sä oot aika ihana”, mä hymähdän, ”kiitti, muru!” Mä halaan sitä tiukasti ja nopeasti, tai halaan lähinnä sen vatsanseutua, koska mä en yllä pidemmälle – Ilkka 198 senttimetriä on vähän pitkä kun verrataan mun vähän vajaaseen sataan kuuteenkymmeneen), ja se kiertää kätensä mun ympärille tasan yhtä nopeasti. Mä kaivan Karusellikeksit pussista, hetken mietittyäni repäisen paketin auki ja tarjoan pojalle, se pudistaa päätään ja sanoo, että tämän pakkauksen mä saan syödä [i]ihan yksin[/i]. ”Luultavasti ekaa kertaa maailmanhistoriassa”, mä sanon ja virnistän. ”Laita mun hiukset.” ”No vähän sitä varten mä tänne taisin tulla”, poika virnuilee takaisin. ”Joten istu alas.” Mä siirrän työpöydän keltaisen tuolin keskelle lattiaa ja istun siihen ylhäisesti jalat tiukasti ristissä, katselen vierestä kun Ile hakee senkin päältä vahan, lakan ja muut tarpeelliset hömpät, mitä nyt näiden hiusten laittamiseen tarvitaan. Ikään kuin niissä olisi kamalasti laitettavaa, otsatukan tarkistus keskijakauksen varalta ja takatukka vain pörröön ja se on sitten siinä, mutta mua hymyilyttää pelkästään se fakta, että Ile on tullut ihan vain mun takiani laittamaan mun hiuksia kello puoli seitsemältä perjantaiaamuna, eikä tässä nyt edes puhuta siitä, kuinka aikaisin se on joutunut heräämään itse saadakseen tuon tutun kiharapilvensä päälaella tuohon kuntoon. Sen verran voin sanoa, että Ilen letti [i]ei[/I] luonnostaan ole noin hyvännäköinen, ja voin myös vihjata kevyesti, että sen laittamiseen käytetään päivässä useampaa ainetta kuin mun koko hiusarsenaalissa on – shampoot, hoitoaineet ja hiusnaamiot mukaan lukien. Ilen vaaleat kiharat päälaella, kera tummanruskeiden juurien ja tummanruskean siilin takaraivolla ja pään molemmilla sivuilla, ovat juuri niin söpön pörrössä kuin sillä aina on, mä muistan kun se leikkautti nuo kasiluokalla ja sai sen jälkeen kuunnella vittuilua aiheesta kaksi kuukautta, koska sen hiukset olivat liian homot, jotta se voisi olla hetero. Ihan kuin sen tiukat, v-kaula-aukkoiset teepaidat eivät olisikaan olleet yhtään homoja, ei, ehei, ei mitään sinne suuntaan, eivätkä myöskään sen mustat, tiukat, yhtä lailla v-kaula-aukolla ja palmikoilla koristellut neuleet ole yhtään homoja. Tässä voin sen verran todeta, että Ile taitaa kyllä olla ihan hetero, mitä nyt olen kuunnellut mitä se selittää jostain tytöstä, jota mä en kuulemma tunne (ketut, mä olen ihan varma että se on ollut koko ajan pihkassa Aadaan) ja johon se on just niin ihastunut, että ei pahemmasta väliä. Ei sillä että kukaan enää nykyisin siihen kiinnittäisi huomiotakaan, kuinka homolta Ile näyttää. Totuus on, että jos sä liikut pelkässä tyttöporukassa, sut leimataan homoksi vaikka pullistelisit sun upeita bodattuja rintalihaksia valkoisen wifebeaterisi alla. Ile laittaa mun hiuksia tottuneesti ja mä istun tyytyväisenä aloillani, se nyppii vahaisilla sormillaan mun takatukan ojennukseen ja pitää kättään mun silmien suojana suihkuttaessaan hiuslakkaa, täsmälleen samalla lailla kuin mun kolmena viime syntymäpäivänä ja muutamissa muissa erikoistilaisuuksissa, jotka ovat kaivanneet erityishiustenlaittoa. Poika istuu tuolissa jalat mun työpöydällä, katse häveliäästi kirjahyllyssä, kun mä hypin edelleen pelkässä t-paidassa ja alushousuissa etsimässä itselleni sopivia housuja jalkaan vedettäväksi, palloilen mustien farkkujen ja harmaiden reisitaskuhousujen välillä. ”Hyvää syntymäpäivää, Ellu”, äiti sanoo keittiössä, kun mä päädyn Ile vanavedessäni hakemaan kahvia. ”Keittimessä on kahvia, muru.” Mä nielaisen vastaväitteet lempinimestäni, en jaksa välittää, vaan otan kaapista kaksi mukia, kaadan toiseen kahvia itselleni, ilman maitovaraa, ja toiseen Ilelle, maitovaralla. ”Millon sä pääset koulusta tänään? Mä aattelin että voitais mennä illalla syömään ja –” ”Ei kun mä sanoin jo siitä että mä menen Ilelle. Juhlitaan Aadan ja Saanan kanssa, ihan hillitysti ja kaikkea”, mä sanon ja hymyilen enkelimäisesti kahvikuppini yli. Mä jätän kertomatta, keitä muita paikalle tulee, johtuu siitä että mä en itsekään tiedä keitä kaikkia mun synttäreille on tulossa, enkä luultavasti edes tunne puoliakaan niistä, jotta mikäs tässä. Ile virnuilee oman kuppinsa yli kun seisoo pyllyään tiskipöytään nojaillen, kun mä kiipeän istumaan keittiösaarekkeelle. Äiti näyttää tyytymättömältä, mutta päättää sitten olla inttämättä vastaan. ”Okei, no, millon sä tulet koulusta kotiin ja milloin sä ajattelit mennä sinne Ilelle sitten?” ”Kahdelta pääsen ja mä en tiedä”, mä sanon ja vilkaisen Ileen apua hakien, ”mä luulen että joskus… kuuden aikaan?” ”Okei, no, jos sitten syötäis yhdessä kakkua tai jotain… Tai niin?” ”Joo, hienoa”, mä totean. ”Ile, hopoti popoti, mun pitää ehtiä käymään kaupassa ennen koulua.” ”Mitä sä kaupasta”, äiti yrittää, mä mutisen välttelevästi jotain naisten vaivoista ja se jättää asian sikseen, sen verran voin sanoa, että jos on joku, joka on enemmän ulalla naisten vaivoista puhumisessa kuin perus suomalainen mies, niin se on mun äitini. Äiti lykkää mulle kympin käteen, mun naistenvaivojen tarvitsemaan välineistöön (kuulostaapa ihanan kliiniseltä, ja siltä, että mulle olisi kasvamassa tyyliin uusi käsivarsi kainaloon, sellainen joka täytyy saman tien poistaa), ja mä kiitän kauniisti, annan äidin suikata poskelleni suukon ennen kuin kiskon Ilen eteiseen. Syysaamu on kirpakka ja punaa mun naaman nopeasti, mikä taas on melkoisen raivostuttavaa. Hengitys kerääntyy pilviksi meidän naamojen eteen, Ile kaivaa takkinsa taskusta tupakat ja pistää palamaan, ei tarjoa mulle ja yrittää puhaltaakin toiseen suuntaan, mä en ole koskaan mitenkään erityisesti pitänyt tupakansavusta, mutta koska Ile poltti jo ennen kuin me tutustuttiin seiskaluokalla, mä en siihen voi sanoa oikein mitään enää tässä vaiheessa. Ei mulla ole sinänsä mitään tarvetta tehdä asialle mitään, omat keuhkonsahan se pilaa, ei ole mun ongelmani eikä vikani. Me jutellaan kevyesti vähän kaikesta bussimatkalla, mä käyn kaupassa ostamassa tölkin energiajuomaa (anteeksi, olen teini, mutta kofeiinia ei voi koskaan olla liikaa elimistössä, tahtoisin huomauttaa) ja me suoriudutaan koululle jopa vartin etuajassa, ja voin sanoa, että tämä on ensimmäinen kerta sitten mun edellisten synttäreiden, kun me ollaan ajoissa paikalla. Luokan edessä ei istu muita kuin Nita, se nostaa katseensa iPhonestaan, vilkaisee meitä, laskee katseensa takaisin puhelimeen ja sitten takaisin muhun. ”Hei sulla on synttärit”, se sanoo hymyillen koko valkohampaisen suunsa leveydelltä. ”Onnea vaan.” ”Kiitti”, mä hymyilen ja kaivan oman puhelimeni esiin. Facebookiin on ehtinyt tulla jo kaksi onnittelua, mä vilkaisen niitä huvittuneena, mun yläasteen nykyiset ilmeisesti kasiluokkalaiset ne siinä, mikäs siinä sitten, kiva jos muistivat. [i]Voiko olla parempaa kuin herätä maailman suloisimpaan onnitteluviestiin? Kiitos rakas <3[/I] mä kirjoitan, painan epäröimättä julkaisunäppäintä. Ile katsoo mun olan yli puhelimeen, vaatii saada nähdä mun elämää ihanamman poikaystävän lähettämän viestin, mutta mä pudistelen päätäni ja totean sen olevan henkilökohtaista. Henkilökohtaista, ja vitut, sen verran sanon, että sitä ei ole olemassa. Ei viestiä, eikä poikaystävää. Mä en tiedä mistä tämä koko juttu lähti liikkeelle. Kerran, varmaan ysiluokalla, mä valitin yksinäni sitä että haluan poikaystävän, mihin Saana pamautti että sillä on tyttöystävä. No, sehän ei ollut mitenkään ihmeellistä, kaikkihan me tiedettiin että Saana on tyttöihin päin, se kävi ilmi jo seiskaluokan ekalla viikolla, mutta enemmän siinä järkytti, että se oli oikeasti hankkinut itselleen tyttöystävän. Se oli silloin ollut jo kuukausia ihastunut yhteen helsinkiläiseen Tiiaan, ja se oli silloin juuri edellisenä iltana saanut kakaistua Tiialleen olevansa siihen ihan kuolettavan rakastunut, ja niin ne päätyivät yhteen (ja erosivat kahta kuukautta myöhemmin). Mä en tietenkään voinut jäädä silloin pekkaa pahemmaksi, vaan lähdin kehuskelemaan suurin piirtein seuraavana päivänä, miten olin tavannut aamulla bussissa elämäni miehen, oikein söpön vähän emohtavan mutta ihan normaalin näköisen pojan nimeltään Nuutti. Sinä aamuna oli satanut ihan kaatamalla, joten mä väitin, että bussipysäkillä mä olin tavannut elämäni miehen, joka tarjosi mulle ihan omasta aloitteestaan sateenvarjoa. Saana erosi naisestaan mutta mä jäin jotenkin kiinni tähän Nuutti-tarinaan, siihen, että seurustelen onnellisesti sen kanssa ja että me vietetään aikaa lähinnä sen luona kaksisin, koska mun äiti ei mitenkään erityisesti pidä siitä ja se ei kauheiden koulupäiviensä jälkeen jaksa lähteä julkisille paikoille. Mun täytyy sanoa, että mä en voi uskoa, miten pitkään tämä juttu on mennyt noille läpi, jo yli vuoden verran, eikä kukaan ole missään vaiheessa kyseenalaistanut koko juttua, vaikka eivät olekaan nähneet sitä. Mä tiedän, että on väärin ja hävettävää valehdella tällä tavalla, mutta mä en enää voi myöntää valehdelleeni mun parhaille ystävilleni luoja ties kuinka kauan. Vai voinko muka? No sitä minäkin. Voi luoja sentään. Saana kapsahtaa mun kaulaan ennen kuin mä edes huomasin sen olevan läsnä, onnittelee mua ihan kamalaan ääneen ja sanoo, että niillä on illalla mulle synttärilahja Aadan kanssa. Mä yritän lähinnä välttää kuristumista enkä siksi keskity mitenkään erityisesti muuhun kuin siihen, mitä se puhuu, läpäläpä käläkälä, ja mä en sano tätä mitenkään ilkeästi, mutta tuskin missasin juuri mitään vaikka en kuunnellutkaan mitenkään erityisen tarkasti, ja säpsähdän siinä vaiheessa kun mä tunnen jonkun kädet perseelläni. ”Ile anna tänne se”, mä sähähdän, kun mä tajuan, mitä kädet mun perseelläni tekivät, ottivat totta kai takataskusta puhelimen, mitä muutakaan. Paniikinpoikanen alkaa jäytää sisällä kun Ile ei anna puhelinta takaisin, ja mä melkein lyön poikaa, mutta tyydyn vain riuhtaisemaan kauhean kirosanatulvan saattelemana puhelimeni takaisin. ”Luoja, nainen”, Ile sanoo kulmat kohollaan, nauraen, mutta vain puoliksi nauraen. Mua hävettää tämä, mitä musta on tullut puhelimen myötä, mulla on kyllä viestejä Nuutilta (säälittävyyden multihuipentuma on ostaa prepaid ja lähettää siitä itselleen tekstiviestejä, mä tiedän), mutta ei sitä, jolla mä kehuskelin juuri äsken Facebookissa. Mitä musta on tullut. Voi luoja.