XII | ?? sanaa

XII Seuraavina päivinä koulussa jaellaan kriisiapua sitä tarvitseville, vaikka musta näyttääkin, että ainoa sitä tarvitseva ei ole koulussa sitä saamassa – Ile ei suostu tulemaan kouluun, minkä mä ymmärrän hienosti, mutta en silti pidä siitä. Ei ihan oikeasti kannata, se tekee vain itselleen pahaa tuolla, kaikin mahdollisin tavoin, kun polttaa tupakkaa kaksi askia päivässä (viimeksi kun mä näin sen, se vain raakkui epätoivoisen kuuloisena kun ei tupakan takia meinannut ääni kulkea) ja ryyppää luoja ties mitä ihan älyttömiä määriä, ja pari päivää jatkuneen vuoronvaihtelun jälkeen se lopulta ilmoitti, että ei kannata tulla. Turhautumisen kourissa mä pääyin sen kummemmin edes ajattelematta yhtään mitään kirjoittamaan meille viidentoista asteen lämpötilan ulos, Lumi suli yhdessä hujauksessa ja me päädyttiin Nuutin kanssa märkään puistoon piknikille kahden jätesäkin päälle. Siellä mä selitin sen Ile-jutun, ja totta kai Nuutti ymmärsi, miksi ei olisi ymmärtänyt? Se on sentään ihana, suloinen, hellä, rakastava ja normaalilla emopoikatavalla ihan hiton hyvännäköinen, se on just niin täydellinen poikaystävä kuin jumala voisi ikinä antaa (kiitos mark z vittu sä olet loistava mä rakastan sinua) tai oikeastaan, no niin, Facebook. Mua silti tympäisee pahemman kerran tämä koko touhu, ja löydän itseni jo kolmatta kertaa miettimästä, onko tämä kaikki enää hyvä juttu. Mä olen saanut Facebookin takia terveydenhoitajan kimppuuni. Multa on lähtenyt jo kymmenen kiloa hyvin lyhyessä ajassa, minkä ei pitäisi olla fyysisesti edes mahdollista. Mulla on koko ajan ihan hiton heikko olo, vaikka syön ruokaa mielettömiä määriä (Ileltä lähti ruokahalu ja se taisi siirtyä mulle). Nuutti huolehtii mun järjetöntä vauhtia tippuvasta painosta, enkä mä voi olla ajattelematta, että joku syöttää mulle Adiposea, Doctor Who’ssa yhdessä jaksossa esiintynyttä laihdutuslääkettä, joka sai kirjaimellisesti rasvan juoksemaan karkuun. Vitun Doctor Who, ei siitäkään sarjasta ole seurannut mulle mitään hyvää, sai mut vain ymmärtämään tämän Facebook-jutun kaikella scifiydellään (no joo, karkuun juokseva ihra ja ajassa matkustava poliisiboksi saa ajattelemaan aika paljon, mä voin vannoa että odotin kaksi yötä jatkuneen Doctor Who –maratonin jälkeen, että tohtori tulisi jostain kulman takaa, ja mä voin myös vannoa, että etsin Tardista joka paikasta ihan vain alitajuisesti, ja ei, se ei taida olla ihan normaalia), mä tajusin asian jota normaali ihminen tuskin olisi edes kuvitellut vaihtoehdoksi. Koska hei, kuka ajattelisi, että oho, tapasin jätkän joka vaikuttaa siltä ”poikaystävältä” jonka olen valehdellut itselleni vaikka kuinka kauan, ahaa, se on Facebookin aikaansaannosta se. Joten kiitos, Doctor Who. No jaa, nyt mä voin odottaa että tulee Tohtori, joka pelastaa mut tästä, heilauttaa äänimeisseliä mun puhelimen suuntaan ja pyytää mua seuralaisekseen matkaamaan pitkin aikaa ja avaruutta. Hetken aikaa mä mietin laiskasti, josko kirjoittaisin Facebookiin jotain tyylikästä tohtorista (”Hei, pääsin kymmenennen tohtorin seuralaiseksi, vitut Marthasta, Donnasta ja Rosesta!”), mutta tulen kuitenkin järkiini. Mä en ihan usko, että se tapahtuisi niin, ja näin ollen voisin toki vähän (tai paljon) rajoittaa. Mä en ole puhunut vahtivuorojen vaihdon lisäksi moneen päivään Saanan tai Aadan kanssa. Ne katselevat mua omituisesti aina välillä, mutta me ei olla oltu samassa paikassa samaan aikaan sen jälkeen kun Ilellä meni hermot meidän huolehtimiseen, koska sitten tulikin viikonloppu, ja nyt on sunnuntai. Mä oletan näkeväni huomenna tytöt koulussa (ja toivon myös Ilen päätyvän paikalle, en usko siihen itsekään mutta kai sitä toivoa saa?), ja ehkä me voitaisiin huomenna puhua niiden kanssa, tai jotain, koska mulla alkaa mennä hermot niiden outoihin vilkaisuihin mun suuntaan. Kello ei ole vielä kuin puoli kolme ja ulkona paistaa aurinko täydeltä terlältä. Mä mietin, pitäisikö mun tehdä jotain, mua raivostuttaa tämä touhu, mä en jaksa lagata kotona, mutta mitä muutakaan mä edes voisin tehdä? Mulla on kolme ystävää, joista yksi, mun paras kaverini meinaan, lagaa masentuneena kotona, ja kaksi katsovat mua omituisesti aina kun me nähdään, eikä kukaan niistä kolmesta halua tehdä luultavastikaan mitään mun kanssa. Mulla on myös poikaystävä, jonka mä olen luonut itse (hetken aikaa mä erehdyn kuvittelemaan itseni sen äidiksi, mutta ei tähän hullunmyllyyn kaivata enää oidipus-kompleksista kärsivää poikaystävää, joten mä suljen ajatuksen saman tien mielestäni). Mä haluaisin nähdä Nuuttia, mutta en uskalla ottaa siihen yhteyttä, koska viimeksi kun me nähtiin, mä vain tiuskin väsymystäni, mä olin nukkunut sen viisi tuntia valvottuani ensin koko yön Ilen kanssa, ja lähtenyt sitten Nuutin luokse ja nukahtanut sohvalle kesken elokuvan (Corpse Bride). Vitut tästä, vitut kaikesta. Mua alkaa pikku hiljaa ahdistaa, mä haluan lähteä ulos, johonkin, ihan mihin vain kunhan se ei ole kotona, koska alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että seinät rupeavat kaatuilemaan päälle. Mä en edes vaivaudu meikkaamaan, laittamaan hiuksia (ikään kuin mun pikkuisen ylikasvaneessa pörrössäni olisi sen suuremmin laittamista, se näyttää niin hyvältä kuin voi näyttää, oli se laitettu tahi ei), tai yhtään mitään muutakaan, mä vain vedän kengät jalkaan, hupparin päälle ja lähden kävelemään. Ulkona on lämmin, ja mä kirjoitan varmuuden välttämiseksi Facebookiin, että bussi tuli hämmentävän oikeassa ajassa, täsmälleen samaan aikaan mun kanssani, ja niinhän se tulee, mä ehdin siihen juuri parahiksi, se saattoi olla sattumaa mutta mä henkilökohtaisesti en usko siihen. Mä heilautan bussikorttia lukijaan hajamielisesti ja istun sitten ensimmäiseen vapaaseen penkkiin, tuijotan eteeni siihen asti että on aika jäädä pois bussista. Miksi mä olen niin laginen, en tiedä, ja arvaa mitä, mua ei myöskään kiinnosta, joskus käy näin, joten se siitä. Mä hätkähdän, kun näen Ilen. Ei sillä, se näyttää taas melko paljon omalta itseltään, laitettuine, blondattuine kiharoineen ja eilen trimmattuine siileineen, mutta se, että se istuu niiden katon reunalla vieressään keissi kaljaa, ei ole ehkä mikään paras mahdollinen juttu. Niiden talo on littana, eli katolla voi ihan hyvin olla, mutta silti, kaksi kerrosta on vähän turhan paljon kun otetaan huomioon se, miltä siitä ilmeisesti on tuntunut viimeisen viikon verran. "Mitä vittua sä siellä teet?" mä huudan ja katson ylöspäin, varjostan kädellä silmiäni. Ile pyöräyttää silmiään. "Miltä näyttää? Ryyppään." "Katolla?" "Missä sitten?" "No vaikka sun huoneessa?" "Mä melkein poltin mun sängyn viime yönä", se ilmoittaa, "joten mä en uskalla enää polttaa sisällä. Ja alkoholi ilman tupakkaa on teeskentelyä, joten." "Ai että sä oot siellä ihan vain tupakoinnin takia?" "Niin. Liity toki seuraan, voit saada pari bisseä, äiti toi mulle näitä lavan joten mulla on nnäitä ihan just niin paljon kuin kukaan voi juoda." "Niin että selviit noilla ainakin huomiseen?" "Suurin piirtein näin. Tuu tänne." "Miten mä pääsen sinne?" "Talon takaa palotikkaita pitkin." "Okei, mä tulen." Luojan kiitos mä laitoin tennarit jalkaan sen kummemmin ajattelematta, okei, ei tässä lämpötilassa tarvittaisi edes talvikenkiä (jotka ovat ohimennen mainiten elämää ihanammat, niin ihanat että mä olisin mielelläni laittanut ne muutenkin jalkaan, mutta joku aivopieru johti siihen että mä laitoin punaiset Converseni jalkaan), kierrän takapihalle, viritän laukun paremmin käsivarrelleni ja lähden kiipeämään. Ile vilkaisee mua olkansa yli, kun mä kiipeän katolle asti, kääntyy sitten takaisin eteenpäin ja odottaa, että mä istun viereen. Se heiluttelee jalkojansa reunan yli, mikä taas tuo mieleen yhden Hollywood Undeadin biisin, Bulletin, koska "my legs are dangling off the edge, the bottom of the bottle is my only friend, I think I'll slit my wrists again and I'm gone, gone, gone, gone", joka on näin ohimennen mainiten aivan loistava biisi, etten sanoisi, mä rakastuin siihen ensikuulemalta. "Ota bisse", Ile sanoo ja heilauttaa kättään päästä avatun keissin suuntaan. Mä epäröin hetken mutta otan sitten, mä en yleensä juo kaljaa, enkä ainakaan sunnuntai iltapäivänä kello kolmen maissa. Mutta miten vain Ile tykkää. Mä irvistän maulle, mun mielestä Koff on aina ollut jotenkin tunkkaisempaa kuin kaikki muut oluet yhteensä, en tiedä miksi mutta näin se on. Ile on kuitenkin mieltynyt Koffiin, ja jos se juo olutta, se juo Koffia, mitä mä taas en laisinkaan ymmärrä. Toisaalta, joku ei välttämättä ymmärtäisi mun innostustani Absolut Citronista, joten kaipa mä voisin jättää muiden mielitekojen arvostelun ihan muille ihmisille, koska olen vakaasti sitä mieltä, että Absolut Citron on elämää parempaa alkoholijuomaa, ja mun ehdotonta lempparia hinnastaan huolimatta. "Mitä kuuluu", mä kysyn katsoessani eteenpäin, mä katson tien toisella puolella olevan talon ikkunoista sisään ja voisin vaikka vannoa, että naapurin setä tuijottaa meitä, kun me istutaan tässä marraskuisessa auringonpaisteessa juomassa kaljaa. "Ihan jees", Ile mutisee. "Niinkö?" "No joo joo, mikäs tässä nyt olis ongelmana", se murahtaa.. "Ei tässä mitään, oikein helvetin hienosti pyyhkii. Mitä sä hei luulisit?" "No kun mä en voi tietää, mä en osaa lukea sun ajatuksiasi. Joten sä voisit vaikka tiedätkö, kertoa mulle, mitä sulle kuuluu ja mitä sä ajattelet." "Mitä turhaan, ei se sinänsä sulle kuulu." "Ile hei, mitä vittua, kerää ittes." "No mä yritän", se äsähtää, "mutta tajuutko kuin vitun perseestä on tajuta että sä oot tasan yhtä paha kun ne kaikki pikkuteinit joille sä oot nauranut viimeiset kymmenen vuotta, just nää jotka on viikossa silleen "mä rakastan sua niin paljon en vois ikinä elää ilman sua", ja sitten kun jätetään niin sitten heti ollaan tekemässä itsemurhaa. Sillä erotuksella, että mua ei jätetty, vaan se meni ja kuoli." "Tuota, anteeksi että mä kysyn näin", mä sanon vaikeasti, "mutta mihin se kuoli?" "Ei mitään, se jäi auton alle. Bussin, siis, tarkoitin, bussin alle." "Eihän nykyään enää sellaiseen kuole." "Paitsi jos sun aivot leviää pitkin asvalttia." "Anteeksi." "Älä turhaan pyydä, mä voisin ehkä opetella keräämään itseni tai jotain sellaista." "Mitä turhaan." "Oikeestiko?" "No ei, vaan oikeesti mä haluan sut huomenna kouluun. KOska sun on pakko käydä koulua, vaikka sille nyt, no niin, kun kävi näin." "Salee sä ajattelet pelkästään mun koulunkäyntiä." "En, sä tiedät sen ihan hyvin itsekin. Mä mietin lähinnä sitä, että e ei auta mitään, jos sä oot täällä yksin ryyppäämässä ja purkamassa vitutustas alkoholiin ja ketjussa polttamiseen, paljon sulla on mennyt tupakkaa viikossa? Eikö se ala käydä kalliiksi?" "Mamma betalar", Ile mutisee ja vilkaisee muhun, hymyilee pienesti mutta ei kuitenkaan niin että se ihan silmiin asti kuitenkaan yltäisi. "En mä tiedä, en mä halua tulla kouluun. Se tuntuu ihan vitusti liian ylivoimaiselta tulla sinne, koska siellä on just tätä että - tajuutsä, että seurusteltiin ja oltiin koulussa ja sitten käy näin ja - se on ihan vitun vaikeaa, ymmärrätkö sä mitä mä tarkoitan?" "Ymmärrän, tai siis joo tajuan, mitä sä ajat takaa, en mä voi ymmärtää miltä se tuntuu", mä sanon diplomaattisesti, "mutta silti, kulta pieni. Älä lagaa täällä kun se ei helpota yhtään mitään, että sä oot kotona ja vaan teet jotain omaa paskaasi ja ryyppäät itsesi hengiltä. Tuu kouluun, porukalla on ikävä sua." "Niin varmaan." "Jos muilla ei, niin ainakin mulla on, senkin pölöpää." "No mutta sä voit aina tulla tänne käymään." "Mä haluan nähdä sua enemmänkin, tää on aika outoa tottua siihen että sä et oo koulussa vaan mun täytyy tulla näkemään sua tänne, kun oon tottunut siihen että me ollaan suurin piirtein kakskytneljä seitsemän samassa paikassa." "No jaa, kaikkeen tottuu kun tarpeeksi sattuu, vai miten se meni. Tai siis, en mä kyllä usko että se sattuu erityisemmin, mutta pointti ei ollut nyt siinä." "Sä ja sun pointit. Ala tulla kouluun." "Jätetään väliin, kiitti." Vitun Ile, vitun traaginen taiteilijasielu angstipaska Ile. Okei joo, mä ymmärrän täydellisesti että miksi se ei halua tulla kouluun, en mäkään haluaisi tuossa tilanteessa, mutta miksi sen pitää kieltäytyä uskomasta kun sille sanotaan, että sen pitäisi oikeasti alkaa taas käydä koulussa, koska se ei helpota mitään, jos se vain on kotona ja homehtuu tänne, miksi se vitun pässi ei voi vain ymmärtää, että asiat voisivat helpottua jos se kohtaisi pelkonsa. Koulu ilman Liiaa? No joo, varmasti pelottavaa, enkä mä sano tätä edes sarkastisesti (vaikka voisinkin ehkä sanoa, mikä taas on tosi pelottavaa ottaen huomioon että mä olen aiemmin pyrkinyt olemaan mahdollisimman vähän sarkastinen, mitä tunnepaskaan tuolee). Mutta eikö se ollut joku amerikkalainen mahtimuija, joka sanoi, että joka päivä pitäisi kohdata jotain pelottavaa? Eikö Ile ymmärrä, että kouluun meneminen voisi kuitata kaikella pelottavuudellaan noin viikon pelkojen kohtaamisen? Se voisi koittaa ymmärtää, mutta ei mitään, ei tietenkään voi. Sehän olisi liian normaalia, ihan liian mainstream. Mä teen tämän Ilen vuoksi, mä vakuuttelen itselleni kaivaessani puhelimen esiin keksiessäni, miten voin (ihan vain vaihteen vuoksi) vaikuttaa asioihin, ja toivottavasti parantaa niitä. Mä teen sen Ilen vuoksi, niin että sillä olisi helpompi olla ja me saataisiin meidän oma Ile takaisin (sä teit liian ilen vuoksi ja katso nyt katso elisabetta mitä vittua sä teet) ja sitä rataa, mulla on ikävä [i]mun[/i] Ileäni. Facebook lataa vähän turhan kauan mutta aukeaa sitten, ja mä kirjoitan statuksen, epäröin kaksi sekuntia normaalia pidempään ennen kuin painan lähetä -nappulaa. [i]Mä tiesin että you are gonna make it, Ile ♥ mulla oli ikävä sua, ja tiesin kyllä että se helpottaa. [/i] Mä vilkaisen Ileä, joka ei näytä muuttuneen lainkaan, vaikka mä kirjoitin siitä juuri statuksen, ai hitto että mun ajatukset alkavat mennä omituisiksi, mä en välttämättä halua tietää, mitä ajattelen, no jaa, mitä pienistä ja sitä rataa, eikö niin? Mitä pienistä. Mä melkein odotan, että Ile muuttuisi silmissä, enkä mä tarkoita että sille kasvaisi kolmas käsi keskelle otsaa tai jotain muuta tyylikästä, vaan tarkoitan sitä, että sen ryhti oikenisi, tai että se edes katsoisi mua silmiin, tai lopettaisi juomisen (koska mitä vittua sellainen sunnuntaisin juominen on, ryyppääminen on hauskaa mutta enää ei oikein voi juoda keskellä yötä, sori nyt vaan). Mutta ei, Ile katselee edelleen suoraan eteenpäin ja on kuin ei huomaisikaan mun katsettani, ja mä odotan, odotan että se muuttuisi, että sen ryhti oikenisi tai jotain mitä vain, mutta ei. Kolmen tunnin kuluttua Ile on humalassa, mutta ei sellaisessa söpössä humalassa kuin se yleensä (niin kuin viimeksi mun synttäreillä, sellaisessa "Hei, misteli! Pussataan!" -humalassa, vaan lähinnä "Hei, katon reuna! Hypätään!" -humalassa, reippaasti kärjistettynä, mutta lähempänä se on katolta hyppäämistä kuin mun suutelemistani. Kivaa? Tai sitten ei. Mä voisin antaa sen suudella itseäni, jos se helpttaiisi jotain, mutta tuskin se helpottaisi, saisi sen ehkä sekoamaan entistä pahemmin, tai jotain. "Miten vitussa me päästään alas", mä kysyn ääneen tajutessani, minkä takia katolla ryyppääminen on koko ajan nakertanut mun järkeäni. "Öö, tikkaita pitkin?" Ile mumisee. "Mennään vaikka heti." Se nousee seisomaan, joutuu ottamaan pari tukiaskelta noustessaan, mikäs siinä. "En mä voi päästää sua tuossa kunnossa menemään tikkaita", mä huomautan, "ootko sä ihan tyhmä." "En mä oo tyhmä", se toteaa. "Mä olen ihminen, hei muistatsä sen biisin, missä lauletaan että I'm only human sometimes?" "I am the king of disorder", mä jatkan päätäni pudistellen. "William Controlia." "Sitä mäkin vähän kelasin. Hei onko se sulla puhelimessa, mä haluan kuulla sen biisin, jooko Elisabetta kiltti?" "Mut et sä edes tykkää siitä." "Ihan sama, mä haluan kuunnella sen nyt, vitun tyhmä." No niin, Ile alkoi jo kuulostaa omalta humalaiselta itseltään, mutta sekin sitten katosi tuon haista vittu -kommentin mukana. Ei Ile ole aggressiivinen humalassa, Ile on iloinen pieni poika humalassa (mikä pieni, no jaa), eikä varmaan ikinä haistattelisi humalassakaan suurin piirtein kenellekään. Joten miksi nyt? No, koska Liia kuoli (koska sä tapoit sen) ja se on siitä ihan vitun sekaisin. Mikäs tässä, kivaa, oikein kivaa. "Haluutsä oikeesti kuunnella sen?" mä kysyn kulmat kohollaan. "Joo. Haluan." "No kuunnellaan." Mä etsin biisin, William Controlia, josta mä pidän mutta jota Ile suurin piirtein inhoaa jostain järjettömästä syystä, no jaa, Ile nyt onkin vähän tuollainen vajakki tai jotain. Ile kuuntelee puolet biisistä, nyrpistää sitten nenäänsä ja huitaisee kädellään mua laittamaan musiikin pois, kiittää sitten kauniisti ja sanoo, että sen on pakko päästä kuselle. Ennen kuin mä ehdin estää, se on jo sännännyt tikkaille ja lähtee kiipeämään niitä apinamaisen ketterästi alas, mä rukoilen (mark z:aa) jumalaa, että se pääsisi maan pinnalle kunnossa, hengissä ja kaikin puolin terveenä, suljen silmäni koska voin kuvitella ihan liian helposti, miten se tippuisi kädet levällään selälleen keskelle hyvinhoidettua nurmikkoa, joka tällä hetkellä on löllöä, ruskeaa maantapaista, koska lumi suli eikä ollut mitenkään kovinkaan hyvää hoitoa nurmikolle. "Mikä vittu sulla kestää", Ile huutaa alhaalta. "Ala tulla, pässi." Aggressiivinen Ile ei ole mikään kovin kiva asia, mutta mitä pienistä, tai siis niin, parempi aggressiivinen Ile kuin ei Ileä ollenkaan? Mä avaan silmäni, ja siellä se seisoo, katsoo pää kenossa taaksepäin ylös muhun, odottaa mua alas, ja mä lähden kiipeämään sen perässä alas, en sano mitään kun pääsen sen kanssa maanpinnalle. Vitun paskiainen, mä inhoan sitä että sen pitää hoitaa tämä tälleen, ryypätä katolla ja melkein pysäyttää mun sydän pelkästään karkaamalla tikkaat alaspäin tukevassa humalassa. Ehkä sen tasapaino on kohonnut tässä ajan kanssa, kun se nyt on kuitenkin ollut melkein viikon verran suurin piirtein putkeen humalassa? Tai ehkä se vain on niin vitun loistava, että pääsee kiipeilemään pitkin seiniä, on se sitten kuinka humalassa tahansa. Se taas on melko kadehdittava taito, koska mä en pysy kunnolla pystyssä edes tasaisella maalla, jos olen tarpeeksi humalassa. Että ei tässä mitään, hyvin pyyhkii meilläkin, me ollaan melko koominen pariskunta. "Tuutko sä huomenna kouluun?" mä kysyn varovasti, kun Ile on päässyt käymään pissalla ja näyttää yhtäkkiä vaan taas tasan yhtä väsyneeltä kuin tähän astikin, sillä oli sellainen niin sanottu elämän pilkahdus katolla, mutta ei pelkoa, että sitä olisi enää, elämää meinaan. "En." "Ile kiltti, tule. Mä haluan sut kouluun, mulla on sua ihan kamala ikävä." "No mut mä olen tässä." "Me ollaan käyty tää keskustelu jo kertaalleen läpi, ja ei, se ei riitä että mä näen sua kun sä olet humalassa." "Miksi ei muka? Musta se kuulostaa ihan hyvältä." "No, musta ei, joten." "Vittu sä olet perseestä." "Mutsis on." "Totta puhuakseni, oletan että siitä vierestä." Mulla menee vähän aikaa tajuta, mitä se tarkoittaa sillä että siitä vierestä, mikä on sinänsä hassua koska mä olen kuitenkin meistä kahdesta se naispuolinen. Toisaalta, Ile on... tai siis ei mitään, mä en halua ajatella, mitä se on tehnyt viimeiset kolme viikkoa, jos ei lasketa viimeisintä. Sanonpahan vain, että sillä ajankäyttötyylillä se alkaa olla asiantuntija. Hyi helvetti, nyt meni ällöttäväksi, mä en halua ajatella asiaa niin. Hyi saatana. "Ile kulta." "Kerro, Elisabetta kulta." "Voi luoja, Ile sä oot ihan perseestä." "Mutsis on", se irvistää. "Sulla oli vissiin jotain sanottavaa?" "Niin, sitä vaan, että tuut huomenna kouluun." "Miksi tulisin?" "Koska sun pitää tulla. Sun on pakko kuitenkin jossain vaiheessa tulla sinne, et sä voi loputtomiin lykätä sinne tulemista." "Mikä estää? Mun mielestä se olisi aika tyylikästä. Tuntuisi vitun hyvältä." "Et sä voi tehdä niin." "Mikä estää?" "Minä." "Siinähän yrität." "Mä en ala siihen, että jos sua haluaa nähdä, pitää aina tulla tänne", mä tiuskaisen. "Mä en jaksa sitä että mun pitää rampata täällä koko ajan kattomassa kun sä haiset ihan vitusti tupakalta ja muulta skeidalta, mä en oikeasti kestä sitä, Ile." "Miksi näin?" "Koska sä et oo se Ile, jonka mä tunnen", mä puolittain huudan. "Mä ymmärrän ihan loistavasti että sulla on paska olla, mutta hei, viikon jälkeen on oikeasti aika ruveta pääsemään yli ja liikkumaan eteenpäin." "Kuka vittu sä olet?" Ile kysyy sen sijaan, katsoo mua suoraan silmiin, eivätkä sen silmät edes harita, vaikka mä niin toivoisinkin. "Kuka vittu sä olet, koska musta tuntuu, että sä et ole se Elisabetta, jonka mä tunnen? Mun tuntema Elisabetta ei oo vitun kylmä muija, ja se välittää muustakin kuin siitä, mitä joku Eleanor Roosevelt sanoo - se sun pelko päivässä -kommenttis oli siltä, kai sä nyt sen tiedät?" "En tiennyt, hyvä että tiedän nyt." "Mun tuntema Elisabetta välittää siitä, mitä [i]mä[/I] kelaan. Asioista. Kaikesta. Eikä yritä patistaa mua kouluun, jos mä en pysty menemään sinne." "Etkö sä nyt herran jestas tajua, että sitä varten ihmisillä on kavereita, että ne hoitaisi sut kouluun, jos sä et pääse sinne menemään omin voimin! Ja ei pelkästään kouluun, vaan muutenkin, jatkamaan elämää vaikka susta tuntuukin siltä, että sä et jaksa. Ei kukaan tarkota sillä mitään pahaa, että yrittää hoitaa sut kouluun. Mulla on ihan vitun kova ikävä sua, niin kuin on Aadalla, ja Saanalla kans, ja suurin piirtein puolella meidän possesta." Meidän possella mä tarkoitan meidän ryhmää, ja siinä mä saatan vähän kusettaa - tai ei niillä välttämättä oo ihan suoraan sanottuna ikävä, mutta ne ainakin ihmettelee, miksi Ile ei ole koulussa, niin eikö se oo melko lähellä ikävöintiä jo? Kaikki riippuu ihan vain näkökulmasta. "Sä et usko tuohon itsekään. Mut sä et vastannut mun kysymykseen. Kuka vittu sä olet?" Ile nousee seisomaan omaan ylhäiseen pituuteensa ja katsoo mua alaspäin nenänvarttaan pitkin. "Mitä sä tarkoita, että kuka vittu mä olen?" "Niin, että kuka vittu sä olet, koska sä et ole se Elisabetta enää, jonka mä oon tuntenut seiskalta." "Yritä kuulostaa vielä vähän kliseisemmältä, jooko?" mä sylkäisen, okei joo, mua pitää ymmärtää, koska mua ärsyttää tällä hetkellä tuo väite ihan vitusti. "Sä oot muuttunut tosi lyhyessä ajassa tosi hiton paljon", Ile paasaa, mikä olisi huvittavaa sen humalan takia, jos se ei kuulostaisi niin vitun syyttävältä. Kuinka joku onnistuu kuulostamaan tuollaisessa humalassa syyttävältä, ihan oikeasti? Ile näköjään. "Me ei tiedetä, mikä vittu suhun on mennyt." "Miten niin mikä vittu muhun on mennyt?" "Etkö sä yhtään kuuntele mitä mä sanon", Ile hymähtää. "Sä oot omituinen. Ollut varmaan kuukauden." "Haista vittu", mä sihahdan. "Haista sinä Tommi Läntinen pitkä vittu." "Mikä vitun Tommi Läntinen?" "Sepä se." Mä käännähdän ympäri, ja lähden kohti eteistä, varon tömistelemästä koska mä en halua muulle Romun perheelle mitään vitutusta aikaan, mutta mietin, miten ihmeessä pystyisin viestittämään muuten kuin tömistelemällä Ilelle, että se loukkasi mua aika vitusti. En mä tiedä, ihan sama, mutta se ei seuraa mua, äiti Romu tervehtii mua eteisessä ja mä mutisen sille moikat, sanon että sen ehkä kannattaisi katsoa ettei Ile onnistu telomaan itseään mihinkään kovin pahasti, koska se on vähän huonossa kunnossa humalansa kanssa. Niin että jos voisit olla niin kiva että pistäisit sen nukkumaan päänsä selväksi, kun mun täytyy lähteä himaan katsomaan mitä niin tärkeää asiaa äidillä oli? Olisko mitenkään mahdollista? Niin ja lähettää se kanssa kouluun huomenna. Kiitti paljon, ja mä joudun puremaan kieleeni, etten sano vielä perään että äiti Romu, onnistun kuitenkin lopulta, vittu että mä olen loistava. Mä tärisen vaihteen vuoksi raivosta kävellessäni kohti bussipysäkkiä, muutan puolimatkassa mieleni ja päätän kävellä suoraan kotiin, matkaa on kolme kilometriä mutta ehkä mä selviän, varsinkin nyt kun mä olen päässyt laihtumaan ihan vitusti, totta kai lihasta on lähtenyt mutta eikö kaiken järjen mukaan pitäisi olla vähän kevyempää kävellä nyt kun on viisitoista kiloa vähemmän läskiä siirrettävänä, tai jotain sitä rataa? Niin. Sitä paitsi, mun vartalo sykkii adrenaliinia, joten mulla ei ole mitään ongelmaa jaksamisessa, mä pysähdyn sen verran että työnnän kuulokkeiden johdon puhelimeen kiinni, työnnän kuulokkeet korviin ja valitsen yhden niistä nimettömistä screamo-bändeistä, suomalaisista ja ah niin hellyyttävistä, koska biisi on nopea ja kuvaa täydellisesti mun tämän hetkistä fiilistäni, epäselvää, vittumaista rääkymistä. "Ai sä tulit jo takaisin", äiti sanoo olohuoneesta, kun mä suuntaan sen ohi kohti portaita pariakymmentä minuuttia myöhemmin. Mä suurin piirtein juoksin koko matkan kotiin vitutuksissani, ja mulla ei meinaa kulkea henki sen vertaa että saan vastattua - tämä on yllättävän rankkaa juosta, vaikka mä olenkin laihtunut ihan reippaasti. "Mikä sun housuja vaivaa?" "Ai kuinka niin?" mä pihisen. Okei, Elisabetta hengittää nyt, sisään, ulos, sisään, ulos, no niin, loistavaa, sä pystyt siihen kyllä, kaunista, upeaa, Elisabetta. "Miksi ne roikkuu tuolleen?" "Miten niin roikkuu?" "No niin, ne roikkuu tuolleen, kuinka paljon sä oikeen oot laihtunut?" "No en mä tiedä, en paljon vittujakaan." "Sä et usko tuohon itekään, kulta pieni." "No jaa, ihan sama. Mutta älä rupee taikomaan mulle nyt mitään syömishäiriötä. Tää on ihan normaalia, mulla on ihan törkeästi stressiä alla ja sitä rataa." "Toi kuulostaa aiko paljon selittelyltä, tiesitkö?" "Varmasti kuulostaakin." "Ei mut oikeasti. Sä tarviit uudet farkut. Saatko sä viiteenkymppiin uudet farkut?" "Saan varmasti", mä mutisen "Mut en mä tarvii uusia farkkuja." "Sä näytät joltain rekkalesbolta kun sun farkut roikkuu tuolleen." "Ai, kivaa. Kai mä sitten haluan uudet farkut." "No niin, loistavaa. Ota mun lompakosta." "Joo, kiitti." Ei ole yhtään äidin tapaista tarjota mulle rahaa tuolleen vain, tai siis, ei meillä nyt varsinaista pulaa siitä ole, mutta ei sitä ole koskaan ollut mitenkään liikaakana - joten miksi hitossa se tuolleen tunkee rahaa? Mä en taas pysty yhtään ymmärtämään, että mitä hittoa täällä tapahtuu. No jaa, ihan sama. Mä olen saanut kaksi viestiä matkalla, en ole edes huomannut niitä, mikä on sinänsä aika omituista koska mä olen valittanut monta kertaa siitä, että viestiääni tunkee sekä musiikin yli että vibraa ihan reippaasti, mutta puolijuoksua vetäessä mä en huomannut mitään, mikäs tässä. Ile pyytää anteeksi ja Nuutti ehdottaa, että nähtäisiin tänään. Mä pudistan päätäni enkä vastaa kummallekaan, mulla alkaa mennä hermot niihin molempiin ihan riittävästi, kiitos vain, muutenkin, ilman sitä että tekstaisin niiden kanssa. Se siitä, siis.