VII | 13147

Mun täytyy sanoa, että mulla on maailman ihanin melkein-poikaystävä. Se tuli ihan vain mun takiani käymään mun koululla, vaikka käy edelleen entistä kouluaan (mä en ole kysynyt, miksi ne muuttivat tänne, enkä kysykään ennen kuin Nuutti itse kertoo, kuka tietää mitä traagisia tarinoita tässäkin muutossa on taustalla), hakemaan mua koulusta kaikkien mun kavereiden edestä. Ile katsoo sitä varautuneena (mikä taas sotii aika paljon Ilen niin kutsuttua bros before hos –periaatetta vastaan), ja Nuutti kättelee sitä tosi muodollisesti saaden vielä paikalla olevan Aadan kihertelemään yksinään ja mut nauramaan ääneen. Okei, ihan söpöä. Me kävellään totuttuun tapaan Ilen kanssa samaa matkaa bussipysäkille, mutta tällä kertaa koulua lähimmälle bussipysäkille, ei sille, joka on sadan metrin päästä mun kodista. Me istutaan neljän paikoille, kaikki vähän varautuneen hiljaisina, ja mä halaan Ileä kun me päästään lopultakin pysäkille, jossa me jäädään kaikki pois, Ile jatkaa matkaa kotiinsa ja me lähdetään Nuutin kanssa kävelemään niille päin. ”Juotko sä kahvia?” Nuutti kysyy, kun me astutaan sisään niiden alaovesta. ”Älä hämmenny, mun mutsi on kotona, ja se on… no joo, vähän hassu.” ”Mitä tarkoittaa vähän hassu?” Ihan kuin mä tässä vaiheessa välittäisin vähän hassuista äideistä, koska mun koko elämäni on mennyt paljon hassuksi tässä ihan lähiaikoina. ”No, näät sen sitten. Koita selvitä, okei?” Nuutti sanoo, katsoo mua virnistäen ja suikkaa pienen suukon mun huulilleni. ”Kai mä yritän”, mä lupaan. Totuus on, että Nuutin äiti ei ole mitenkään hassu. Okei, se papattaa kuin papupata, sillä on lyhyt, tummanruskea tukka, mutta siitä huomaa, että se pitää minusta. Tasan niin kuin mä olen kirjoittanut Facebookiin, turha kai mainita. Mä kirjoitin johonkin sellaiseen poikaystäväkyselyyn, silloin kuin jaksoin vielä miettiä valheitani kunnolla kasaan ja johdonmukaisiksi, että en ole koskaan tavannut Nuutin isää mutta että sen äiti on ihan mahtava ja että se tykkää musta ja minä siitä. Me tullaan saman tien juttuun, ja mä olen ihmeissäni siitä, että se ei ole vielä leväyttänyt mun eteen Nuutin vauva-albumia – tasan sellaiselta Ilona vaikuttaa. Ehkä ne ovat kuitenkin keskustelleet aiheesta, tai ehkä Nuutilla ei ylipäätään [i]ole[/i] vauva-albumia, koska sen jälkeen kun me ollaan joristu kahvikuppien äärellä, Nuutin äiti katoaa omaan makuuhuoneeseensa ja me… no joo, mitäs muutakaan kuin päädytään olohuoneeseen katsomaan elokuvaa, tänään on vuorossa April fools day, Nuutin valitsemana totta kai (mä itse tykkään lähinnä supersankareista ja teinidraamasta ja Big fishistä). Ihan piruuttani mä käväisen Facebookissa, kirjoitan, että mun poikaystäväni on ihan mahtava, koska ensin se haki mut koulusta, ja sitten se on hankkinut mun lempikeksejäni leffailtaa varten. Ihan vain testiksi. Viittätoista minuuttia myöhemmin Nuutti pomppaa ylös, laittaa elokuvan pauselle (no joo, hyvä vain, se on meistä kahdesta se joka haluaa sen nähdä), käskee mua odottamaan hetken aikaa, mä suljen silmäni ja puristan ne kiinni odottaessani. ”Sä tykkäät näistä?” Nuutti kysyy ja ojentaa mulle paketillisen Karusellikeksejä, niitä Pirkan isoja suklaakeksejä, joissa on isoja erivärisiä suklaarakeita. Mä tuijotan sitä silmät selälläni (tämä oikeasti tapahtuu) ja se alkaa vähän hermostua mun ilmeestä. ”Aww”, mä sanon sitten tajutessani, että voisin ehkä tehdä jotain muutakin kuin vain tuijottaa sitä silmät suurina. ”Sä olet suloinen.” ”Tosi”, se sanoo. ”Kai mä muistin oikein?” ”Muistit”, mä sanon ja hymyilen sille. Paitsi että et muistanut, koska sä et voinut muistaa, koska mä en ole kertonut sulle näitä. Että niin. Mä ojennan käteni eteenpäin ja vedän sen istumaan sohvalle, käsken sen laittaa elokuvan jatkumaan. Kun se saa sen pyörimään, mä vedän sitä niskasta lähemmäs ja suutelen sitä. Tähän asti meidän pussailu on ollut vain sellaista… no en mä tiedä, sellaista miten uutta tyttöystävää tai poikaystävää nyt suudellaankaan. Nyt kuitenkin mä kierrän käteni kunnolla sen kaulan ympärille, eikä sillä näytä olevan mitään sitä vastaan, ja pian se lähtee liikuttamaan huuliaan pitkin mun kaulaani, mä nojaan päätäni taaksepäin vasten selkänojaa tarjoten lisää ihoa sen huulille. ”Hei Nuutti?” mä kysyn, kun se jää lepuuttamaan päätään mun solisluilleni. ”No?” ”Mä… mä oikeesti pidän susta. Ihan hirveästi.” ”Aika söpöä. Niin mäkin sinusta.” ”Nuutti. Älä ammu mua, ottaen huomioon että me ollaan tunnettu öö, mitä, viikko, mutta, mutta mutta, seurustellaanko. Tai siis!” ”Älä nyt ala selitellä mitään”, se nauraa. ”Se tuntuu loistavalta idealta, muru. Nyt, ja mä luulen, että vielä kauankin. Koska jos me tullaan näin hyvin juttuun jo nyt, niin mieti mitä vuoden päästä, tai viiden, tai niin.” Vähän pelottavaa ehkä, mutta ei pelottavasti pelottavaa vaan suloisesti pelottavaa. Jos mä en olisi suunnitellut tätä kaikkea jo vuosi sitten, mä varmasti alkaisin nyt friikata tästä – mä en ole koskaan pitänyt itseäni ihan noin sitoutuvana ihmisenä – mutta kun olen, niin mulla ei ole mitään tätä vastaan. Nuutti nostaa päänsä ja suutelee mua huulille pehmeästi, mä yritän saada otteen sen takaraivolla olevista hiuksista mutta en saa, sormet lipsuvat lyhyistä, vähän karheista hiuksista. Mua kuitenkin häiritsee se fakta, että me ollaan olohuoneessa, johon Ilona voi periaatteessa koska vain kävellä sisään, niin että me päädytään lopulta taas vaihteen vuoksi yhdeksi mytyksi tuijottamaan leffaa. Mun täytyy sanoa, että tuo elokuva on vielä surkeampi kuin mitä mä odotin nimen perusteella. Takakansi lupasi, että ne teinit sentään kuolisivat bileissä, mutta ei mitään, ne kuolevat pitkin elokuvaa juhlia seuraavana päivänä, joten mitä järkeä siinä sitten muka on? Ei mitään. Mä pudistelen päätäni ja keskityn enemmän Nuuttiin ja siihen, että mulla on, ensimmäistä kertaa elämässäni, ihan aikuisten oikeasti poikaystävä. Poikaystävä, joka osaa ostaa mulle (pienellä avituksella) mun lempikeksejä tietämättä edes, mistä mä pidän, ja poikaystävä, joka vaikuttaa siltä että on oikeasti tosissaan mun kanssa, poikaystävä, jonka äiti tuntuu pitävän minusta. Mä luulen, että taidan olla nyt onnellisempi kuin ikinä. Mä taisin joskus vajaa viikko sitten väittää olevani onnellisempi kuin koskaan ennen, mutta mä voin luvata, että tämä hetki, se, että mä lojun Nuutin sylissä, se on parempaa kuin mikään, mitä mä olen koskaan elämässäni kokenut. ”Kuule Elisabetta.” ”No kerro Ile.” ”Älä viitti kuulostaa noin kamalan… tuollaselta! Vittuilevalta.” ”No anteeksi”, mä pyydän kauniisti. ”Kertoisitko, mitä sulla oli sanottavaa?” ”No sitä mä vain, että. Mä mietin puolet viime yöstä asioita, ja mä päädyin siihen, että sä olet mun Pepper Pottsini.” ”… Anteeksi mitä?” ”Niin”, Ile toteaa sen kummemmin ihmettelemättä. ”Niin, sä olet mun Pepper Pottsini, kyllä sä tiedät, Tony Starkin henkilökohtainen avustaja, joka –” ”Kyllä mä tiedän, kuka on Pepper Potts”, mä sähähdän. Ehkä ilkeämmin kuin oli tarkoituskaan, no jaa, ei voi mitään. ”Mä olen nähnyt molemmat Iron Manit. Ja Avengersin. Ihan vaan jos et satu muistamaan, niin me ollaan katsottu ne jokainen kimpassa.” ”No jaa, ei susta voi olla varma että mitä sä muistat että me oltaisiin puhuttu. Jos mietitään nyt vaikka sitä että sä oot taas niin täynnä Nuuttias.” Ile hymyilee melko hyväntuulisen näköisenä, vähän liian hyväntuulisen. ”Mitähän sä tuolla tarkoitit?” mä kysyn kasvot kireinä. ”Niin. Sä teet taas tuota, että sä et puhu yhtään mitään ja jos puhut niin läpätät siitä Nuutista – ” ”Enpäs”, mä huomautan, ihan todenmukaisesti kaiken lisäksi. ”Mitä vittua sä draamaat siinä?” Koska ei, mä en puhu Nuutista. Mä pelkään koko ajan lipsauttavani jotain, niin että mä en ole ihan niin tyhmä että puhuisin siitä. Jos mä olen yli vuoden verran jokaisella ryyppyreissulla pystynyt pitämään itseni siinä kunnossa, että en ole puhunut sivu suuni, niin olisi aika noloa tässä vaiheessa mitään ruveta sättäämään. ”En mä mitään draamaa”, Ile tuhahtaa. Niin varmaan. ”Ihmettelenpä vain.” ”Ihmetellä saa”, mä mutisen. Mä mietin taas, mitä järkeä oli tulla käymään Ilellä koulun jälkeen. Tai siis, joo, täällä me nyt yleensä vietetään aikaa, koska niillä on harvemmin ketään kotona (Lila ja Ida on jossain iänikuisista harrastuksistaan, arvon isäpuoli Romu on viemässä niitä ja äiti Romu huitoo ties missä miljoonasta yhdistyksestä, joissa kaikissa se vaikuttaa ihan vain siitä ilosta, että se voi vaikuttaa). Me hengaillaan niiden keittiössä (joka on tällä kertaa kertakaikkisen puhdas, mä en tajua miten joku onnistuu pitämään keittiönsä noin puhtaana jos siellä [i]tehdään[/i] ruokaa, ja äiti Romu tosiaan tekee… Joka ilta lämmin ateria niiden järjettömälle uusioperheelle, ja keittiö silti siinä kondiksessa että tämä olisi Ikean huonekaluesittelyssä (sillä erolla, että tämä keittiö ei ole Ikeasta, vaan suoraan joltain suomalaiselta valmistajalta mittatilaustyönä tilattu, ja hinta pyörii kymmenissä tuhansissa). Tai siis, meidänkin keittiö on yleensä puhdas kaikin puolin, lattialta voisi syödä ateriansa, mutta meillä onkin kotona vähän sillä tavalla, että minä tai äiti ei kumpikaan oikeasti [i]laiteta[/i] ruokaa. Me eletään helposti kolme viikkoa pelkillä voileivillä (voi sitä hiilihydraattien määrää, koska vaalea paahtoleipä on paras keksintö sitten pyörän, ja mun viaton mielipiteeni kuuluu niin, että vieläkin tärkeämpi), eikä meidän keittiössä oikein tapahdu muuta kuin keitellä kahvia ja silloin tällöin, hyvin harvoin, tavataan äidin kanssa siellä, yleensä kahvinkeittimen äärellä. Mä en ole koskaan oppinut ymmärtämään äiti Romua (jota mä en ikinä opi kutsumaan etunimeltä tietyistä syistä), joka käy kokopäiväisesti töissä, laittaa ruokaa perheelleen ja sitten vielä huolehtii noin kahdeksan yhdistyksen asioista. Eikä ne ole mitään ”pelastakaa kotikissojen purkkiruoka ry” –juttuja, vaan ihan valtakunnallisessa tietoisuudessa olevia. Jos me asuttaisiin Iso-Britanniassa, äiti Romu olisi kirjoittanut jo viisi kirjaa, joista kaksi olisi romanttisia pokkareita, jotka myisivät viidesti niin hyvin kuin Fifty shades of grey. Mutta ei väkisin, ei sitten. Vaaleasta leivästä kun nyt puhe sattui olemaan, mä huomaan, että farkkujen vyötärö tuntuu vähän turhan tiukalta taas. Mä pyöräytän silmiäni ja tuhahdan tuskastuneesti, yritä siinä edes harkita miettiäväsi linjojasi kun kotona kaapissa ei ole kuin sitä nimenomaista vaaleaa leipää ja Nutellaa. Idea pälkähtää päähän vähän turhan nopeasti, ja mä kaivan puhelimen esiin. [i]- 4 kg tekemättä mitään, enkä ees oo huomannut mitään ja lisää menee, tää alkaa olla jo aika vitun jees ♥[/i] Itseeni tyytyväisenä mä työnnän puhelimeni takaisin vähän turhan tiukkojen farkkujeni taskuun, huomaan Ilen tuijottavan vaihteeksi vähän turhan intensiivisesti itseäni. Ei sillä tavalla ”hei Elisabetta, I like watching you sleep, I find it fascinating”, vaan enemmän silleen ”… mä olen toistanut lauseen jo kolmesti etkä sä kuuntele, ja nyt mä vaan mietin että mikähän vittu sua mahtaa vaivata, nainen”. ”Sanoitsä jotain?” mä kysyn kiltisti hymyillen. ”En mitään ihmeellistä”, Ile sanoo ja pyöräyttää silmiään kohti kattoa, laskee sitten katseensa takaisin kahvikuppiinsa, jota pyörittelee käsissään vähän epätietoiselta vaikuttaen. Epätietoiselta mistä, minkä takia? Mä en jaksa kuitenkaan kysyä. Mä en ole tottunut tällaiseen, että mun ja Ilen välit ovat näin… en mä tiedä, mä en keksi sanaa sille suomeksi, koska ainoa adjektiivi, jota mä voin tässä vaiheessa käyttää tästä, on awkward. Mikä se on suomeksi? Kiusallinen? Vissiin. Meidän välit eivät ole koskaan olleet tällaiset, että me vain oltaisiin hiljaa ja luultavasti molemmat vaan halutaan mahdollisimman nopeasti karkuun tästä tilanteesta. Vielä paskemmaksi tilanteen tekee Ilelle se, että me ollaan sen luona, niin että se ei pääse karkuun mihinkään, koska ei se nyt varmasti mua oikein kehtaa heittää uloskaan. ”Ai niin, voi vittu”, mä teeskentelen muistavani jotain ja isken kädellä otsaani. ”Mun täytyy lähteä käyttämään meidän naapurin rotta… ei kun siis, [i]koira[/i] ulkona!” Rotta? Mistä vitusta mä repäisin rotan tähän hätään… Onneksi tajusin sentään korjata. ”Onks muka kellään teidän naapurilla koira”, Ile kysyy kulmat kohollaan. ”Joo, tai siis, Janssoneilla on niiden tyttären koira jostain syystä ja Hilkka on töissä, joten mä lupasin aamulla että käytän sen koiran ulkona. Tiedätsä, se on sellainen vitun raivostuttava kääpiösnautseri… haukkuu ihan vitusti ja ei oikeen tee muuta”, mä löpötän. Vitut Janssoneilla mitään tytärtäkään ole, mutta pointti ei ole nyt siinä. Pointti on siinä, että mä haluan täältä ihan helvetin nopeasti karkuun, kiitos ja hei. ”Ai, okei”, se sanoo, ”nytkö sun täytyy mennä?” se kysyy kulmat kohollaan kun mä liu’un alas työtasolta ja lasken tyhjän kahvikuppini tiskialtaaseen, niin kuin aina, joka kerta kun olen täällä. ”Joo, nyt. Sillä piskillä on kuulemma tapana kuseskella matoille. Ei ihme että tytär Jansson tarvitsi vähän lomaa siitä”, mä laskettelen omiani ihan sujuvasti, Ile katsoo mua hetken aikaa kulmat kurtussa, näyttää siltä että ei ihan usko mua, mutta kohauttaa sitten olkiaan tyyliin [i]ihan sama[/I], ja lähtee saattelemaan mua eteiseen. Mä kyykistyn vetämään jalkaani uusia talvikenkiäni, niitä, jotka mä ostin sillä voittamallani (ehkä vilpillisesti, ehkä ei, ihmismieli on petollinen mitä tulee muistamiseen) lahjakortilla. Okei, ehkä kiilakorot eivät ole paras mahdollinen valinta tähän säähän (lunta on se parikymmentä senttiä, mitä mä en vieläkään voi täysin käsittää), mutta kun ne olivat niin [i]kauniit[/i]. Kun mä oikaisen itseni, Ile seisoo vähän turhan lähellä mua, mä katson sitä ylöspäin vähän hämmentyneenä. Mä en osaa reagoida mitenkään siihen, miten se kumartuu lähemmäksi ja painaa huulensa mun huulilleni. Mä seison siinä paikoillani, päässä hakkaa [i]mitä vittua mitä vittua mitä vittua[/i], ja kun Ile palaa takaisin omaan pituuteensa, mä näen sen poskilla punastuksen, jota mä en ole mitenkään liian usein sillä nähnyt. ”Anteeksi”, se sanoo. ”Mitä vittua, Ile?” ”Mä oikeasti tarkoitin sitä mitä sanoin Pepper Pottsista.” ”Okei? Varmaan sä ajattelet itseäsi Tony Starkina tässä kohtaa”, mä sanon ja yritän vääntää asian läpäksi kun en muutakaan osaa. ”Olishan se ihan siistiä joo, mut sä kyllä tajusit mitä mä tarkoitin.” ”No mitä sä tarkoitit?” ”Sitä, että mä oikeesti tarviin sua, sä pidät mut järjissäni, ja vaikka mitä, ja Elisabetta, mun täytyy sanoa että oon…” ”Oot mitä?” ”Ollut ihan helvetin kusessa suhun suurin piirtein kasiluokalta asti”, Ile sanoo vedettyään ensin pari kertaa tosi, tosi syvään henkeä. ”Ile, ei.” ”Elisabetta, joo.” ”Mun täytyy lähteä himaan.” ”Joo. Anteeksi.” Ile ojentaa mulle mun villakangastakin naulakosta, katsoo lattiaan kun mä vedän takin päälleni, eikä sano mitään, enkä mäkään, kun mä livahdan ulos ovesta.