II | 4272

”Pitäkää kivaa”, äiti toteaa kun mä hyppään ulos autosta. Mä hymyilen ja sanon että toki pidetään hillityn hauskaa ja lupaan tulla aamulla kotiin jahka ehdin tulemaan enkä anna äidille tilaisuutta vastata, pamautan auton oven kiinni ja suoriudun pihatieltä sivuoven kautta sisälle. Kello ei ole vielä kuuttakaan ja porukka on vähän enemmän jo sekaisin, ja mä en tosiaan tunne puoliakaan omien synttäreideni vieraista, ja musta tuntuu, että ei tunne Ilekään, että ei sen puoleen. Sillä ei kuitenkaan ole siitä ongelmaa, sen koko jättikokoinen uusioperhe lähti sukuloimaan Kuusamon tuolle puolen, eikä näin ollen ole ennen tiistaita kotona, joten Ilellä on tilaa ja aikaa siivota kavereiden kavereiden (ja niiden kavereiden) jäljet, tai jaa, luultavasti mulla on. Mun on pakko sanoa, että olen melko varma siitä, että huomisaamu tulee menemään niin, että mä kuljen mustan jätesäkin kanssa pitkin taloa samalla kun Ile makaa niiden yläkerran kylppärin lämmitetyllä lattialla järjettömän krapulansa kourissa. Ei olisi enimmäinen kerta, eikä ihan varmasti viimeinenkään. Mulle tämä työnjako käy ihan loistavasti. Ile kapsahtaa mun kaulaan saman tien kuin huomaa mut, sen hengitys löyhkää tupakalta (jota tässä talossa saa polttaa vain takkahuoneessa ja sielläkin siksi, että se on siellä helpointa naamioida ei-tupakaksi vaan pelkäksi savuksi) ja viinalta, hyvin pyyhkii silläkin. ”Venaa, Ellu –” ”Elisabetta”, mä korjaan huomaavaisesti. Tuo on ollut mun paras kaverini luoja ties kuinka monta vuotta, mutta se ei kuitenkaan ikinä humaltuesaan muista, mitä mieltä mä olen Ellusta lempinimenä. Sanotaan näin, että mä… en pidä siitä. Totta puhuakseni inhoan, ja mä kestän sitä ainoastaan äidiltä (koska siltä saa rahaa), isältä (koska sen kanssa mä en koskaan puhu eikä se ikinä musta, että mä en ole enää Ellu seitemän vee vaan Elisabetta yli kaksi kertaa enemmän) ja Ileltä… mutta Ileltä vain humalassa. Mitä mä en vielä ole. ”No [i]Elisabetta[/i]”, se korjaa yksinään höröttäen, ”mulla on sulle lahja!” ”Pitääkö mun pelätä?” ”Ihan helvetisti. Ja Elisabetta, mä en oikeesti ikinä anna sulle anteeksi jos sä et käytä sitä ainakin tänään ja ensi viikolla ja joka päivä hamaan hautaan asti ja – mä toivon että jos sä joskus kuolet, sut haudataan se päässä! Okei?” ”… Okei, no nyt mua pelottaa.” ”Loistavaa, niin kuuluukin!” Mä seuraan poikaa sen äidin ja isäpuolen makuuhuoneeseen, se ottaa hyllyn päältä turvasta neliskulmaisen lahjapaketin ja työntää sen mun käteen. ”Ja sä saat Saanalta ja Aadalta ja multa viel yhden lahjan, mut tän mä valkkasin [i]ihan[/i] ite”, se sopottaa selkeästi itseensä tyytyväisenä. Mä heiluttelen laatikkoa korvani vieressä, se kolisee mutta ei mitenkään kovinkaan paljoa, ja mun täytyy myöntää, että mulla on pahoja aavistuksia. Ne vain vahvistuvat, kun mä revin neljää lahjapaperikerrosta auki. ”Tiara?” ”Tiara! Eikä mikä tahansa tiara, vaan [i]prinsessatiara![/i]” ”… Ile, ei”, mä nauran. ”Etkä ole tosissas!” ”Olen olen! Pistä se päähän”, Ile yllyttää innoissaan. ”Anna mennä, koska hei beibi, sä oot mun elämäni prinsessa.” ”Voi luoja”, mä nauran, ”et vois olla yhtään enempää homo?” ”Mä en ole homo”, Ile ilmoittaa totisena. ”Pistä se päähän!” ”… Onko mun pakko?” ”On”, se toteaa ykskantaan, ja ennen kuin mä ehdin estellä, se on vienyt paketin mun käsistä, on repinyt muovisen leikkitiaran paketin auki ja asettelee sitä täyttä häkää mun päälaelle, asettelee hiussuortuvia tiaran kanssa yhteen sopiviksi. ”Lähetään ettimään nyt ne kaksi mänttipäätä, että sä saat sun toisen synttärilahjan!” ”Kivaa kun sä puhut sun kavereista niin kauniisti”, mä nauran kun Ile nappaa mun käden käteensä ja lähtee vetämään mua tiara päässä ulos ihmisten joukkoon. Mun tiara saa osakseen huvittuneita katseita, mutta siinä on se hyvä puoli, että sen avulla nämä kaikki randomitkin (joita on nyt jo noin 70 prosenttia väestöstä) tunnistavat, kenen kaverin kaverin synttäreille ovat saaneet kutsun. Mulle satelee onnitteluja niin tutuilta, puolitutuilta kuin randomeiltakin, ja mä kiittelen hymyillen siihen asti, että me yhytetään lopultakin Saana takkahuoneesta tupakalta. Se lähtee etsimään Aadaa, mä katselen sen melko keinuvaa menoa samalla kun istun alas sohvalle, Ile istuu mun viereen ja yrittää sytyttää tupakkaansa. ”Kuinka kännissä sä oikein olet”, mä nauran, kun se sählää sytkärinsä kanssa. ”No en ole kännissä, mun kädet vaan tärisee!” se yrittää väittää pokerinaamalla, mutta hullu hihitys paljastaa sen. Mä pyöräytän hymyillen silmiäni sytyttäessäni pojan savukkeen, mä olen ihan järjettömän hyvällä tuulella juuri nyt. En tiedä miksi, eikä mua kiinnostakaan. Okei joo, ehkä asiaan saattaa vaikuttaa se että no joo, Ilen kämppä ja Ilen juhlat, paitsi että ne ovatkin mun juhlat, niin kuin Ile on jaksanut viimeiset kolme viikkoa muistutella, mun synttärijuhlat. Vielä eilen mä mietin, haluanko ihan oikeasti lähteä tänne, koska mä ihan yleisesti inhoan olla kaikkien huomion kohteena, mutta onneksi tulin. Mitä muuta mä olisin tehnyt, katsonut äidin kanssa telkkaria, oltaisiin luultavasti käyty kiinalaisessa syömässä tai jotain muuta tasan yhtä hohdokasta. Luojalle kiitos Ilestä. Sen kummemmin ajattelematta mä suikkaan sille poskelle pienen pusun, se katsoo mua silmät laajoiksi levitettyinä ja hyllyusti hymyillen. ”Oho, mitä mä oon tehnyt tuon ansaitakseni?” se kysyy ja saa mut nauramaan. ”Syntynyt”, mä totean ja kohautan olkiani. Sen pidemmälle me ei päästäkään, kun Aada ryntää paikalle, kumartuu kuiskaamaan jotain Ilen korvaan ja vetää sitten ääneen kiroilevaa Ileä kädestä pois. ”Venaa hetki, Elisabetta”, Ile huikkaa olkansa yli tuttujen vittusaatanaperkeleiden välistä. ”Ihan kohta!” ”Ookoo…” Mua ei erityisemmin houkuttele istua tässä, koko huone haisee jo nyt tukahduttavan paljon tupakalta ja tätä tulee olemaan tuskaa tuulettaa huomenna, me luultavasti joudutaan sytyttämään takkaan tuli ja pitämään pellit kiinni ja ikkunat auki, niin että voidaan väittää Ilen porukoille, että haluttiin tunnelmoida takkatulen äärellä mutta sitten jokin meni kammottavasti vikaan ja kaikki savut tulivat sisälle. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että jos saadaan markkinoitua asia oikein, äiti Romu ei enää välitä muusta kuin siitä, että saatiinko me häkämyrkytys savujen tullessa sisälle. Että niin. Mä harkitsen vakavissani lähteväni etsimään tuttuja jostain päin mielettömän kokoista kämppää, mutta sitten mussukkakolmikko paukahtaa takaisin paikalle. Niillä on itse asiassa vanavedessään noin puolet tämän koko talon tämänhetkisestä kansasta, ja ne kaikki pakkautuvat seisomaan yhteen pieneen takkahuoneeseen. Mun kasvot lehahtavat kirkkaanpunaisiksi kun ne alkavat laulaa mulle onnittelulaulua, koska öö, ehkä klisee, ja ehkä silti ihan kamalan suloista? Ilellä on käsissään tarjotin, jonka halkaisija on noin metrin verran, ja tarjottimella on kakku, jonka halkaisija on ”vain” noin kahdeksankymmentä senttiä. Kynttilöitä on sen verran kuin mulla on ikävuosia, ja kun ne lopultakin saavat laulettua, mun käsketään puhaltaa kynttilät sammuksiin. Edelleen yhtä punaisena mä puhallan kynttilät ja muistan jopa toivoakin, tosin mä unohdan toiveeni siinä samassa kun Aada ojentaa mulle juhlallisesti Alkon korkean lahjakassin. Mä en voi olla nauramatta, kun vedän pussista esiin pullon Absolut Citronia. Punaisuus alkaa lopultakin haipua, kasvoja ei kuumota enää puoleksikaan niin paljon, mikä on aika helpottavaa, ja nyt mua vain naurattaa. Absolut Citron? Ihan aikuisten oikeasti? ”No hei, vanhojen hyvien aikojen muistoksi”, Aada toteaa kun mä kysyn siltä, että mitä kettua. ”Eikö?” ”Katotaan oonko mä huomenna vielä hengissä”, mä totean. ”Anna se pullo mulle huostaan siksi aikaa että sä leikkaat kakun”, Ile toteaa, ”jos et huomannut, täällä on porukkaa joka odottaa kieli pitkällä mun taivaallisen herkullista kakkuani, mutta sitä ei saa aloittaa ennen kuin päivänsankari on leikannut oman osansa, muistat kai?” ”Herrajumala”, mä totean ja annan Ilen viedä pullon multa, kunhan se on saanut laskettua kakun käsistään sohvapöydälle. ”Sulla on tainnut olla ihan vähän turhan paljon vapaa-aikaa?” ”No öö joo, kun sä oot koko ajan vaan sen Nuuttis kanssa”, Ile sanoo vääntäen kasvoilleen murjotusilmeensä. Olen joo Nuutin kanssa, istun kotona tuijottamassa Prozac Nationia ynnä muita tämän maailman elokuvahelmiä. Nuutin kanssa, kyllä. Mä en muitenkaan sano mitään (miten voisin ikinä sanoakaan, mä en tule ikinä myöntämään valehdelleeni, että ei tässä mitään) vaan otan vastaan tarjotun kakkulapion ja vaaleanpunaisen kertakäyttöisen lautasen (miksi, voi miksi vaaleanpunaista? No joo, ehkä vaaleanpunaiset lautaset stemmaavat kivasti mun muoviseen prinsessatiaraani), leikkaan kakun Saanan vittuilevan kameran salaman välkkyessä iloisesti, ja annan sitten kakkulapion vaihtokaupassa Ilelle, saan takaisin oman Absolutini. Absolut Citron. Mä kiherrän yksinäni avatessani pullon, kohotan sitä kippis-eleeseen ja kulautan kurkkuuni sitten pitkän huikan, mä olen opetellut juomaan viinaa niin kuin mies, koska en voi jäädä kakkoseksi Ilelle, en tietenkään. Siinä on huonot puolensa, että oot paras kaveri miespuolisen ihmisen kanssa. Ei muuten mitään, mutta kieltämättä vähän tyttömäisistä eleistään huolimatta poika juo viinaa kuin mies, isoja kulauksia suoraan pullon suusta. Absolut Citron on sisäpiirivitsi siltä ajalta kun koko meidän porukka vasta harjoitteli juomista, meillä oli kaikilla pullo kyseistä vodkaa mieheen ja naiseen, mulla ei ole aavistustakaan, mistä me oltiin ne noin neljätoistavuotiaina revitty, mutta niin vain oli. Turha kai mainita, että mä vedin vodkaani samaan tahtiin Ilen kanssa (joka otti isoja huikkia valitettavan usein), ja meidän pituusero oli jo silloin se ehkä kaksikymmentä, tai kaksikymmentäviisi senttiä, ja mä painoin noin kymmenen kiloa Ileä vähemmän. Mulla… no jaa, kolisi viina päähän, sanotaan näin, eikä siitä sen enempää. Siitä lähtien Absolut Citron (ärrä kuuluu surauttaa ja Citron ääntää ruotsalaisittain, se on perua siltä samalta reissulta), on ollut meidän sisäpiirivitsi, ja siihen se tarina sitten jääkin. ”Ile!” ”Elisabetta!” se huutaa yleisen humalaisen metelin yli mulle, kasvoillaan vittuilevan haltioitunut katse. Mä en välitä siitä, tai välitän, mä purskahdan nauruun sen ilmettä katsoessani, ja se nauraa mulle takaisin. Mä asettelen tiaraa vähän paremmin päähäni, se meinaa koko ajan tippua koska muovinen panta, joka pitää sen paikoillaan, on päässyt vääntymään aika pahasti tämän illan aikana tapahtuneiden sekoilujen seurauksena. ”Miksi teillä on misteli katossa? Nyt on syyskuu!” ”Koska mistelit on aina kivoja! Ja huomasitko, sä seisot suoraan sen alapuolella!” ”Mutta se ei oo oikea misteli”, mä huomautan, ”se on muovia. Se ei siis toimi.” ”Katotaanko”, Ile kysyy, ja ennen kuin mä ehdin reagoida mitenkään sen ehdotukseen (jonka mä luultavasti, ehkä, jos olen huomenna riittävän hyvässä kunnossa muistaakseni tämäniltaiset tapahtumat), se on jo kumartunut suutelemaan mua. Ensin mä olen siinä mukana, ihan vain siitä ilosta että hei, se on pusu, jee, kivaa, mutta sitten mä tajuan kuka mua suutelee, enkä voi hallita itseäni lainkaan vaan purskahdan nauruun, humalaiseen hihitykseen, niin että meinaan kaatua, ja kaatuisinkin, jos Ile ei pitäisi musta kiinni – missä vaiheessa se ehti ujuttaa kätensä mun selkään? Tämä ei mene ihan niin kuin elokuvissa nyt, vaikkakin elokuvissa suudellaan [i]aina[/i]parhaita kavereita – tai hetki, suudellaanko? Vitustako minä tiedän. Ainakin siinä yhdessä ihanassa teinidraamassa, jonka nimeä mä en juuri nyt saa päähäni. Se missä oli Amy Stuart! Mutta en mä kyllä tiedä, oliko se teinidraamaa. ”Kuinka vanha Amy Stuart on?” mä tiedustelen nauruni lomasta. ”Vitustako mä tiedän! Ei mua kiinnosta Amy Stuart, Elisabetta hei –” ”Vittuako sä just suutelit mua”, mä nauran, ”Ile heeeei!” ”No suutelin! Mä todistin, että muoviset mistelit toimii ihan yhtä hyvin kuin oikeatkin! Mutta muoviset ei lakastu”, Ile huomauttaa. ”Fiksu pointti”, mä huomautan mietteliäästi ja yritän katsoa ylös siihen, mutta yritykseksi se jääkin, koska maailma keinahtaa mun silmissä ja mä tajuan, että itse asiassa se ei vain keinahda, vaan jää keinumaan. Mä en pidä maailman keinunnasta, joten painan kasvoni vasten parhaan kaverini rintaa, vasten mustaa palmikkoneuletta – totta [i]kai[/i] sillä on päällään musta palmikkoneule tänään. ”Hei Ile, mä muistan kun me ostettiin sulle eka tällainen”, mä sönkötän sen paitaa vasten. ”Muistatsä! Seppälän tyttöjen osastolta ja –” ”Hei älä puhu siitä”, Ile nauraa, ”mä en haluu muistaa sitä! Sen sijaan, mä haluun muistaa sut – ” ”Miten niin mut?” mä ihmettelen. ”Mitä muistamista sulla mussa on, sä näät mua varmaan joka päivä! Vähintään joka arkipäivä ja liikaa viikonloppuisinkin – ja Ile hei, mä rakastan sua.” ”Mäkin rakastan sua”, Ile vastaa ja sen vartalo keinahtaa, mä keinahdan sen mukana, enkö mä pääse keinuntaa karkuun edes tässä, voi kettu, miksi maailman pitää olla näin julma. Tosi julma, kyllä. ”Mä haluun muistaa sut ja hei Elisabetta, mä rakastan sua enemmän kuin sä mua –” ”Etpäs sä voi rakastaa mua”, mä sanon ja sönkötän lauseen alun sillä tavalla että itsekin kuulen sönköttäväni, koska hei, sanan lopussa ja seuraavan alussa s, voiko olla vaikeampaa? Hei, ihan tosissaan! ”Ainakaan enempää kuin mä sua!” ”Mä rakastan sua tyttöystävämielessä”, se toteaa ykskantaan, ja harmissani mä totean, että se sönköttää paljon vähemmän kuin minä. Toisaalta, mulla on takanani puoli pulloa rakasta Citroniani ja noin puoli kulhollista paskan makuista boolia – no hei, jonkun oli pakko uhrautua sekin juomaan, että saataisiin paremman makuista boolia, eikö? Vittu [i]mä[/i] olen huomaavainen! ”Ihanaa”, mä totean. ”Hei Ile, mua pissattaa.” ”Pääsetsä ite vessaan asti?” se kysyy päästäessään mut sylistään, mä otan muutaman haparoivan askeleen, ihan vain pysyäkseni tasapainossa. ”Totta kai pääsen”, mä tiuskaisen. ”En ois ihan niin varma.” ”Mut Ile, mä haluun oikeesti vaan –” ”Mitä sä haluut?” ”Polttaa tupakkaa.” ”Jos jättäisit väliin tällä kertaa, jooko kultu?” se ehdottaa enkä mä voi olla huomaamatta sen äänensävyä, joka kaikessa… en mä tiedä mikä sana sitä kuvaisi, mutta kaikessa missä tahansa on kettumaisinta kuunneltavaa öö, no jaa, sanotaan nyt että suurin piirtein ikinä. Mä näytän sille kieltä ja käännähdän sulavasti (paria tukiaskelta lukuun ottamatta, totta kai, mutta verrattain sulavasti) ympäri, suuntaan kohti alakerran vessaa mutta tajuan, että tietenkin se on varattu, ainahan se on varattu tähän aikaan illasta, joten suuntaan suoraan yläkertaan. Mä voin sanoa, että mikään ei ole helpottavampaa kuin päästä pissalle, jos sä olet ihan ketusti liikaa humalassa. Mä nojaan kyynärpäät polviini ja hautaan kasvot käsiini, pää painaa vähän turhan paljon ja sitä rataa. Lopulta mä nousen ylös, vedän vessan, pesen kädet ja lähden etsimään Ileä. ”Tuu mun viereen nukkumaan”, mä sanon ensimmäiseksi tartuttuani sitä kädestä omistavanpuoleisesti. Ile ei vastustele, ja näin ollen me päädytään yläkertaan, huomataan että sen sänky on varattu, ja päädytään toisen sen siskopuolen sänkyyn nukkumaan, tilaa on noin metri, mutta me ahtaudutaan siihen sänkyyn, Ile kietoo kätensä mun ympärille ja hautaa kasvonsa mun hiuksiin, ja mä nukahdan sillä siunatulla hetkellä. Meneehän ne synttärit näinkin, eikö?