V | 8176

Niin, että Nuutti sitten ”kuuli vähän sellaista juttuu”. Mä en tiedä, miksi ihmeessä suostuin tähän juttuun mukaan, koska no joo, mistä helvetistä se voi tietää? Sillä ei omien sanojensa mukaan ole Facebookia, joten sieltä se tuskin on mua stalkannut, eikä meillä ole yhteisiä tuttuja (muka). Joten mistä se sen voi tietää? Mua hävettää, että tajusin tämän vasta kun olen päässyt jo sisään sen luokse, se asuu hämmentävän lähellä Ileä, kulkee samalla bussilla kuin Ile. Ei siis mikään ihme, että kaikki tapahtuu Ilen takia. Se vittuilee mulle, mutta täytyy sanoa, että mä olen yllättynyt tästä. Ei kuulosta kovin Ileltä, että tehdään asiat näinkin hienosti, en tiedä, näin monimutkaisesti ja hienovaraisesti? Tai siis, no niin, ei todellakaan kuulosta. Mun on pakko niellä ylpeyteni, kun nyt kerran olen jo täällä, ja mä istun alas sohvalle olohuoneessa, Nuutti sählää Makuunista vuokratun DVD:n kanssa ja mä tuijotan sen selkää kun se tekee niin. Lopulta, kulutettuaan siihen aikaa noin viisi minuuttia enemmän kuin normaalit ihmiset, se saa laitteensa toimimaan ja asettuu istumaan sohvalle mun viereen, huomattavan lähelle. Okei, ei mitenkään hirveän lähelle, mutta lähemmäs kuin istutaan tyttöjä, jotka on tunnettu juurikin se kolme päivää ja joita nyt kusetetaan ihan huolella tän tytön parhaan ystävän toimesta. Että niin. Mä yritän keskittyä elokuvaan, yritän ihan tosissani, mutta olen häiritsevän tietoinen Nuutista, joka istuu mun vieressä ja on liikahtanut jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana viitisen senttiä lähemmäksi. Ei mua yhtään haittaa, että se tulee lähemmäksi, mä haluan sen lähemmäksi (ei etkä halua koska hei vitun tyhmä ILE) mutta en pääse eroon ajatuksesta, että ei se oikeasti halua tehdä noin, koska tahansa se sanoo, että vitun luuseri, mitä sä Elisabetta oikein mietit kun oikeasti kuvittelit että mä olisin sun toteen käyneet unelmat? Sä oot vaan yks luuseri valehtelija, sori, mutta niin se on, joten hei oikeesti, kai sua nyt edes hävettää, vitun luuseri paskanaama. En mä yhtään ihmettelisi (tai no jaa, noita sanankäänteitä ehkä, koska ”Nuutti” ei oikein kiroile, mutta silti, ehkä sen oikea henkilöllisyys kiroilee ihan huolella, niin!), mutta en voi olla myöskään nojaamatta siihen, kun se on päässyt liikkumaan niin lähelle. Tämä on hassua, totta kai mä olen katsonut elokuvia tyyliin puoliksi (tai kokonaan, oho) Ilen sylissä maaten ja luoja ties missä muissa asennoissa, mutta totta [i]kai[/i] tämä on ihan erilaista, koska niin, nyt mä nojaan Nuuttiin, joka on tosiaan hämmentävän samanlainen kuin mun kuviteltu poikaystäväni. [i]mitä sä teeeet[/i], Ileltä tulee viesti. Onko tää joku ansa, tai siis, totta kai se tietää että mä olen Nuutilla, jos se on tämän jutun takana? [i]Watching the avengers w/ him[/I] [i]varmaan te katotte sitä TAAS :DDDD[/I] Taas? Miten niin taas? Sitten mä tajuan, ai niin, mä olen tietenkin tästäkin selittänyt joskus, siitä, että me katsotaan Nuutin kanssa The Avengers… siitä on aikaa vain joku pari viikkoa, eli se on totta kai Ilen tuoreessa muistissa – voi luoja. Mun epäilykset vahvistuvat koko ajan. ”Kenen kanssa sä tekstaat”, Nuutti kysyy kun mä jään tuijottamaan jo pimennyttä puhelinta kädessäni. ”Ilen mä vain.” ”Ja Ile on… se sun ikuisesti paras kaverisi vai miten se meni?” ”Just se. Oonko mä selittänyt siitä?” ”Joo, silloin bussissa”, se sanoo ja nauraa. ”Ei siitä oo aikaa vielä paljon kettujakaan.” ”Ai niin, jaa, mulla ei oo mitään muistikuvaa mitä mä olisin selittänyt silloin”, mä nauran, ”elämää pahempi kankkunen. Jos muistat.” ”No siltä sä näytitkin”, se toteaa ykskantaan ja nauraa vähän lisää. Turha kai mainita, että mä tykkään sen naurusta. ”Et sä kyllä sanonut sitä, mutta jotenkin sen pystyi vähän niin kuin arvaamaan.” ”Enkö muka sanonut?” ”Kyllä mä muistaisin, jos olisit sanonut.” ”Niin varmaan, ihan varmasti sanoin. Sä et vaan muista.” ”Sori, mä kyllä kuuntelin sua kun sä puhuit”, Nuutti sanoo vakavoituen, ja hälytyskellot alkavat soida mun päässä. ”Ja muistaisin kyllä, jos olisit kertonut krapulastasi.” ”Mitä sä tarkoitat?” ”En mä mitään erityistä.” Poika kiertää kätensä mun hartioiden ympärille kuin parhaassakin teinileffassa, ja siksi mä tunnen itseni juuri nyt, armottoman teiniksi, niin teiniksi että ei pahemmasta edes väliä. Voi luoja, voi luoja, voi luoja. Montakohan kertaa mä olen sanonut pelkästään tämän päivän aikana voi luoja, tai ajatellut? Musta ei ole parempaan, sori nyt, mutta tämä kaikki on vähän turhan paljon yhden pienen ihmisen kestettäväksi. Joten voi luoja teille kaikille ihan yhteisesti. Mä tunnen, miten Nuutin hengitys lähestyy, ja se painaa kasvonsa mun hiuksiin, mä säpsähdän. ”Elisabetta hei?” ”Joo?” ”Älä nyt pidä mua kauhana ihmisenä. Tai mitään.” ”Mutta?” ”Mutta, musta tuntuu että mä olen kehittämässä tässä jonkinlaista ihastusta suhun.” Ei. Voi luoja, ei, koska tämä tekee kaiken niin paljon vaikeammaksi, mä tiedän sen. ”Etkä ole.” ”Anteeksi”, Nuutti mutisee mun hiuksiin. ”Mä olisin voinut pitää pääni ihan kiinni. Mutta kun, mä en tiedä, mulla on ollut koko ajan sellainen fiilis, että haluan hengata sun kanssa koko ajan ja – en mä tiedä, mulla on ollut tosi hvä fiilis lauantaista asti. Sun takia, tarkoitan.” ”Kolmessa päivässä”, mä ihmettelen. ”Oikeasti?” ”Kyllä. Mitäs oot noin ihastuttava”, mä kuulen miten se hihittää, ja se tuntuu kivana värinänä mun päässä, kuulostipas tyhmältä, no jaa, ihan sama. ”No mut hei Nuutti?” ”Joo?” ”Mulla on yks kysymys.” ”Annapa tulla.” ”Sitä mä vaan, että… mistä ihmeestä sä ilmestyit? Onko Ile tän takana?” ”… Niin jotta mitä?” ”Niin”, mä sanon kasvot punaisina hehkuen, okei, tietenkin mä olisin voinut jättää tuon välistä koska ei Nuutin, ja sitä kautta Ilen, tarvitse tietää että mä tiedän niiden suunnitelmasta ”Että onko tää Ilen idea, vai?” mä kysyn, koska tiedän, että tästä ei ole enää paluuta. ”Niin siis mikä?” ”Että katotaan Avengers ja muutenkin, että sä yhtäkkiä tulet ja –” ”Ei”, Nuutti sanoo a kuulostaa aidon hämmentyneeltä. ”Mä en tunne koko jätkää sen paremmin kuin ketään muutakaan sun kaveriasi. Mä olen asunut tällä puolella jokea kaksi viikkoa, ja voin luvata, että en todellakaan tiedä täältä yhtään ketään. Paitsi nyt sut. Että niin.” ”Ai, okei.” ”Mun on pakko kysyä, että mitä kettua?” poika nauraa, edelleen semi hämmästyneeltä kuulostaen. ”No, tota, tää – tää tuntuu vähän niin kuin oudolta, joten mä mietin, että Ile olis voinut olla tän takana –” ”Ootko sä aina yhtä vainoharhainen?” Kysymys ei ole tarkoitettu ilkeäksi, mutta saa mut silti punastumaan entistä syvemmin. ”En. Sori. Mut Nuutti hei?” ”Joo?” ”Mä kanssa vähän niin kuin… no en tiedä, päästin itseni ihastumaan suhun. En tarkoituksella, mutta joskus käy näin.” Nuutti ei sano mitään, se vain vetää kasvonsa pois mun hiuksista, ja me jäädään tuijottamaan elokuva loppuun samassa asennossa sohvalla lojuen, minä Nuuttia vasten ja sen kaäsivarsi rennosti mun ympärilläni. Se tuntuu hassulta, todella hassulta, ja kun mun puoli yhdeksän aikoihin pitää ruveta lähtemään kotiin, mä olen pettynyt. Nuutti lähtee saattamaan mua bussipysäkille, me kävellään kädet syvällä omissa taskuissamme niiden luota pysäkille, sille samalle jolta mä menen kotiin Ilen luota, ja kun me seistään kylmissämme odottelemassa bussia, joka veisi mut kotiin, Nuutti suutelee mua ihan varovasti. Turha kai mainita, että mä leijailen kotiin.