XV | 42909

"Äiti kato, tossa on prinsessa", Saana sanoo. Mä hätkähdän ja nostan katseeni siihen, mitä vittua se juuri sanoi? "Niin että miten oli?" mä tiedustelen chili con carneni ylitse. "Niin että mitä sä mietit kun oot noin hiljaa." "Et sä varmaan sanonut niin äsken", mä sanon, "ethän?" "Sanoin?" "Okei, no jaa, mä kuulin varmaan väärin." En varmasti kuullut, mä olen ihan varma siitä, että Saana sanoi tasan näin: [i]äiti kato, tossa on prinsessa[/i]. Miksi se niin olisi sanonut, mä en tiedä, en todellakaan tiedä, mutta niin se sanoi. Mä voisin vaikka vannoa, ja itse asiassa, vannonkin. En tosin ääneen, vaan omassa pienessä mielessäni, mutta silti. "Mutta sä et vastannut. Mitä sä mietit?" "En erityisemmin mitään", mä sanon välttelevästi, "me tapeltiin eilen Nuutin kanssa ja silleen." "Mitä se?" "No jaa, ei mitään ihmeellistä, ranttasi siitä että mä lähdin sen luota Ilelle kun Ile pisti viestiä." "Anteeksi", Ile mumisee, "en mä tarkoittanut että teille pitäisi tulla siitä mitään ongelmia tai mitään." "Ei se oo sun vikasi", mä sanon, ja tarkoitan sitä joka tavalla - mä tein sen itse, koska kirjoitin sen Facebookiin, ja Nuutti se tässä on joka ei ymmärrä meidän kahden tiivistä suhdetta. "No mitä, mä tunnen itseni kauheeksi paskiaiseksi." "Älä turhaan, ei oo mitään syytä. Ei mitään hätää, beibi, ja kyllä me saadaan se varmaan tänään selvitettyä", mä sanon ja hymyilen Ilelle. Se näyttää vähän eksyneeltä kun istuu taas meidän kanssa syömässä, ja musta tuntuu, että sitä hävettää se kohtaus, jonka se veti tässä ei niin kovin kauan sitten. Ei mitään, muakin kyllä hävettäisi, sori nyt vaan mutta hävettäisi, koska se nyt ei ollut mitään normaaleinta toimintaa ikinä, jos näin voi sanoa. Tai siis, kauhean moni meistä ei varmaan mene kauheasti sanomaan parhaille ystävilleen, että ei halua olla niiden kanssa, koska kuitenkin sattuu jossain vaiheessa, niin että on parempi vain hoitaa sattumisosuus saman tien pois alta että voi olla yksin onnellinen. Mä en tajua, mikä vittu Ileen meni (facebook ileen meni, älä yritä elisabetta sä tiedät sen tasan hyvin ja se oli sun vika) koska mä kyllä kirjoitin sen statuksen, mutta ei se nyt herran jestas sentään tarkoita sitä että sen pitää saman tien vain todeta, että se ei voi olla meidän kanssa enää missään tekemisissä. Ei se, että mä kirjoitan että se pääsi yli ja että se on vahva, tarkoita sitä, että sen pitää katkaista välinsä meihin kaikkiin. Tai ehkä se on Mark Z:n ajatustapa, tai ehkä se on vain yksi vitun iso kusipää, ja ehkä se nautti salaa siitä että sai tehtyä meidän kaikkien elämät vähän vielä vaikeammiksi kuin ne olivat jo valmiiksi. Musta on vähän hassua, että mä kohdistan kaikki Facebookiin liittyvät ajatukseni Mark Z:lle, tai siis, mä en usko että se erikseen kulkee suunnittelemassa teinityttöjen kohtaloita, enkä mä oikeasti usko että se on mikään jumala tai jotain - ja jos on, niin se ei ole jumala, se on paholainen. Koska kuka helvetti oikeasti menee tuollaisiin äärimmäisyyksiin, että oikeasti lähtisi tappamaan tyttöjä, jos toiset teinitytöt kirjoittaisivat vain statukseensa että RIP Liia? Oikeasti. Mä en tiedä, mitä tässä tapahtuu, mutta mä olen joka tapauksessa kohdistanut kaikki ajatukseni Mark Z:lle ja haluan luottaa siihen, että se on se, jota mä voin tästä syyttää - siis itseni lisäksi, totta kai. En mä nyt niin paskiainen ole, että lähtisin syyttelemään tästä kaikkia muita kuin itseäni, koska lähinnä mun oma vikani tämä koko roska on - kuka sanoo, että jos sä huomaat että sun Facebook-kirjoitukset alkavat käydä toteen, sun pitää ehdoin tahdoin ruveta kirjoittelemaan ties mitä vain saadaksesi elämääsi sisältöä? Ja sitä paitsi, se kenkäjuttu oli ihan okei vielä, se ei vaikuttanut kenenkään elämään niin kovin paljoa, se oli vielä ihan okei, mutta mä en tajua mitä hittoa mä ajattelin kun lähdin sotkemaan tähän muita ihmisiä mukaan. Totta kai mä tarkoitin hyvää, mutta olisin voinut jättää sen väliin. En mä tietenkään tiennyt, kuinka kamalan pahaksi asiat voivat mennä tämän jutun kanssa, mutta olisin silti voinut jättää kirjoittamatta. Se on hyvä olla näin saatanan viisas jälkikäteen. "Sä oot tollainen vitun kultakala", Ile toteaa seuraavaksi ja ravistelee mut sillä hereille. "Niin [i]mitä[/i]?" "Että mikä vittu sua vaivaa, ei sulla varmaan voi olla enää darra tai mitään, miksi sä näytät niin kamalan kärsivältä?" "Miten kultakalat liittyy yhtään mihinkään, saanko kysyä?" "Mitkä kultakalat", Ile kysyy ja katsoo mua hämmentyneenä. "Mistä sä noi kultakalat revit?" "Justhan sä sanoit, että vittuako mä olen näin kultakala. Ei kun anteeks, että mä oon tällainen vitun kultakala." "En muuten sanonut. Mä kysyin sulta, että mikä vittu sua vaivaa, koska näytät niin kärsivältä", Ile sanoo kärsivällisesti. "Elisabetta hei, mikä sua vaivaa?" "Ei mua mikään vaivaa", mä sanon, ja mun päässä alkaa taas heittää, samalla tavalla kuin toissailtana Ilen luona, sillä erotuksella että tällä heittämisellä ei ole mitään tekemistä humalan tai alkoholin tai minkään huumausaineen kanssa - tai no jaa, kai adrenaliiniinkin voi jäädä koukkuun. Koska nyt mä tajuan, mistä mä tunnistan nuo repliikit. Mä olen kirjoittanut ne ihan itse, mä olen kirjoittanut ne Facebookiin aikojen saatossa, ja se prinsessakommentti tuli muka joltain pikkutytöltä, joka näki mut mun tyllihameessa (se oli virheostos, söpö, pinkki tyllihame, joka on nykyisin ihan mun vaatekaapin perukoilla, mihin se kuuluukin), koska halusin hehkuttaa kaikille että mulla on niin vitun ihana tyllihame. Ja tuo kultakalajuttu, se on Nuutin sanoma, ja se status meni suurin piirtein niin, että "'sä oot tollanen vitun kultakala', kiitti Nuutti, mäkin oikeasti rakastan sua tosi paljon <3" tai jotain vastaavaa. Voi luoja, voi luoja voi luoja voi luoja, mua alkaa pelottaa. Alkaa? Pelottaa entistä enemmän, koska mulla on ollut koko ajan päällä sellainen söpö pikkuinen pelko oikeastaan kaikkea kohtaan, siitä asti kun oikeasti tajusin, että tämä on kaikki mun aikaansaannostani, että mä olen saanut aikaan sen että Nuutti on olemassa. Mä yritän tässä vaiheessa keskittyä siihen vaihtoehtoon, että voihan toki olla niin, että Nuutti oli olemassa muutenkin, niin kuin mä alun perin ajattelin, mutta en uskalla luottaa siihen, ja sitä paitsi, eikö se ole aika siistiä kuvitella että olet luonut itsellesi verta ja lihaa olevan poikaystävän? Tää alkaa mennä jo mustan magian puolelle, tai jotain. Ei helvetti, mä voisin harkita olevani hiljaa. Päivä ei muutu yhtään paremmaksi ruokiksen jälkeen. Mä kysyn ihan selkeästi kuulemiini lausahduksiin vain että mitä ja häh ja täh, koska ne eivät kuulosta yhtään siltä, että kuuluisivat alkuperäiseen puheenaiheeseen, ja siinä vaiheessa, kun setä Pyykkönen eli enkunopettaja tiedustelee, että miksi jääkarhut eivät syö pingviinejä ja Saana vastaa, että koska ne ovat kavereita, mulla leikkaa kiinni. Mä nousen ylös ja kävelen suoraan ulos luokasta, ensin tyttöjen vessaan, jossa mä purskahdan lukitun oven takana itkuun, ja sitten, kerättyäni itseni ja pestyäni meikin rippeet pois naamaltani, kotiin. Mä vihaan tätä, mä vihaan tätä koko roskaa. Mä pysähdyn hetkeksi bussipysäkille, en omasta vapaasta tahdostani mutta pysähdyn kuitenkin, ja kuuntelen, siinä on kaksi meidän koulun kasiluokasta, ne puhuvat ensin Britneyn uusimmasta biisistä (ajat kuluvat mutta puheenaiheet pysyvät edelleen samana, mikä on sinänsä jännä koska eihän kukaan enää edes kuuntele Britney Spearsia), blondi toteaa siihen että ”Oot ihan hetero”, ja brunette jatkaa luottamuksellistsa keskustelua Britneyn selluliiteistä niin kuin se olisi sanonut jotain ihan järjellistä ja aiheeseen liittyvää. Mun tekee mieli kirkua, mutta ei mitään, sen sijaan mä lähden puolijuoksua kotiin, nyt jalat tuntuvat tottelevan ihan pelkästään mua, ei mitään tai ketään muuta. Tämä on ihan sairasta. Kun mä lopultakin pääsen kotiin, mä lysähdän muitta mutkitta omaan sänkyyni makaamaan, juostuani portaat suunnilleen kolme kerrallaan ylös. Mä tasailen hengitystäni, mua pistää kylkeen ja keuhkoihin ja oikeataan ihan mihin tahansa mihin nyt voi pistää, mutta se huojentaa mua, on ainakin jotain mitä mä kontrolloin omassa kropassani ihan itse, mä pystyin juoksemaan kotiin jos musta tuntui siltä, mikä taas on ihan hiton loistava asia. Mä tiedän, etten ole päivittänyt Facebookiin ainuttakaan statusta, jossa olisin juossut (paitsi että ehkä pari kertaa väitin käyneeni lenkillä vaikka oikeasti vain tuijotin Doctor Who'ta netistä, no jaa, mitä pienistä, se on kai ihan ymmärrettävä juttu), joten tämä on ihan mun ikiomaa aikaansaannostani. Mua pelottaa ihan saatanasti. Ihan oikeasti. Mä en olisi ikinä voinut kuvitella, että tämä menisi koko juttu tällaiseksi, että mun pitäisi ihan oikeasti pelätä henkeni puolesta Facebookin takia. Miksi mä en ajatellut tarkemmin, ennen kuin lähdin hyötymään tästä? Vitun idiootti, Elisabetta, mä kirjoan itselleni, Elisabetta, sä olet maailman suurin mäntti, idiootti, hullu, miksi ei tullut oikeasti mieleen että olisin voinut ajatella vähän muutakin kuin jotain vitun [i]no vittu, jotain saatanan kenkiä[/i]. Miksi mä en miettinyt seurauksia? Tai siis, no joo, turha mun tästä on ruoskia itseäni, Ile-juttu on kyllä kokonaan mun omaa syytäni että ei siinä mitään, mutta noista lausahduksista, mä olen keksinyt niitä omasta päästäni sitä mukaa kun olen muka seurustellut Nuutin kanssa ja heitellyt niitä tasaisin väliajoin Facebookiin (pingviinikommentti oli muun muassa Nuutilta, tai siis ei oikeasti Nuutilta mutta niin mä väitin että on). En mä silloin tietenkään tiennyt tästä, enkä mä myöskään tiennyt että voisin melkein jäädä paloauton alle, tai että Nuutti nyt yhtäkkiä paukahtaisi tähän maailmaan ja alkaisi olla olemassa. En mä voinut tietää, ja siksi mä tein niitä. Jos mä olisin tiennyt, niin mä en varmastikaan olisi kirjoittanut niitä? Hetken mietittyäni mä kuitenkin päädyn siihen , että tämä ei ole läheskään niin paha juttu kuin se voisi olla. Tai siis totta kai se on, mutta jos taas miettii sitä, että mä olen kirjoittanut että [i]meinasin[/I] jäädä paloauton alle suojatiellä, mutta en kirjoittanut että [i]jäin[/i] paloauton alle - mikä taas tarkoittaa sitä, että mulle ei olisi kuitenkaan voinut käydä mitään. Tai jotain? Jos mä järjellisesti ajattelen, niin niin se on, mutta mä en tiedä, kuinka järjellisesti tässä tilanteessa sitten kuitenkaan pystyy ajattelemaan, siinä vaiheessa kun mun ystäväni, mun opettaja ja randomit kasiluokkalaiset puhuvat mun keksimin repliikein eivätkä itse edes tiedä puhuvansa. Tai no jaa, ehkä mä vain kuulen niin, se voi olla, ja mä en tiedä eikä mua oikeasti vittuakaan kiinnosta, miten asia on, koska tämä ei nyt mene ihan hyvin. Mutta mitä mä voin tehdä? Miten mä voisin lopettaa tämän koko touhun? Mä voisin piilottaa mun jokaisen vanhan statuksen, mutta se ei auttaisi, koska ne ovat kuitenkin olleet näkyvillä (mä kokeilin silloin, että jos status näkyy jonkin aikaa ja sitten sen piilottaa niin toimiiko se, ja niin vain toimi, muista Liia-juttu). Mä voisin poistaa ne kaikki, mutta mä en jaksa uskoa että se auttaisi tässä tilanteessa. Vittu, mä olen tyhmä, mä tajuan, ja mun huulille leveää hymy, jäätävän kokoinen hymy, sellainen ketun pelottava. Mä kaivan jo automaattisesti puhelimen esiin, kirjoitan näyttöön katsomatta tekstin, tarkistan kirjoitusasun ja lähetän sen sitten. [i]Mä en tiedä, mitä täällä on tapahtunut, mutta ainakin se on nyt ohi, luojan kiitos.[/i] Mä olen ihan varma, että Facebook tajuaa, mitä se tarkoittaa. Mä en voi kuitenkaan kirjoittaa kovinkaan paljoa selkeämmin, ei niin vain voi tehdä, koska siinä taas ei olisi mitään järkeä, enkä mä halua myöntää ääneen enkä julkisesti, että täällä tapahtuu tällaista. Tai no jaa, mistä mä tiedän, ehkä kaikkien statukset alkavat käydä toteen omia aikojaan, ei yllättäisi, paitsi että yllättäisi sittenkin, koska mä en ole huomannut mitään huikentelevaisuutta kenenkään suunnalta tässä lähiaikoina, ja mä olen Ilen lisäksi ainoa, joka on ollut ihan omissa maailmoissaan koko ajan - ja Ile lähinnä Liian takia. Sitä paitsi, musta tuntuisi armottoman väärältä kirjoittaa yhtään suoremmin, en mä tiedä, musta tuntuu, että se kuitenkin ymmärtää, mitä mä tarkoitan, ja parempi olisikin. Heti kun mä saan statuksen kirjoitettua, mä alan kuitenkin käydä läpi mielessäni, mitä hyvää tästä on seurannut. Pluspuolelle pääsevät lähinnä Nuutti ja solisluut, miinuksella on paljon enemmän, sekavat kommentit tänään koulussa ja bussipysäkillä, painon järjetön pudotus (jos joku yhtään vaikutusvaltaisempi ihminen kuin Ile tai Nuutti alkaisi miettiä asiaa, mä olisin tätä menoa jo suljetulla ja putkiruokinnassa, mikä on sinänsä naurettavaa että mulla ei ole syömisen kanssa ongelmaa, vaan painon putoamisen kanssa), ja koko Ilen sekoilu, joka tietenkin on mun vikani, kenenkä muunkaan sitten. Mun tekisi mieli hakata päätäni seinään. Mahdoinko mä sittenkään tehdä oikeaa ratkaisua? Tai siis, totta kai se oli hyvä ratkaisu että mä päätän tämän koko sekoilun, ja sitä rataa, mutta... Jos mä huolehtisin siitä, mitä kirjoitan, ja tarkistaisin mun statukset, niin tämä voisi olla yhtä kivaa kuin mä aluksi oletinkin sen olevan. Mä voisin saada painon putoamisen loppumaan jos kirjoittaisin siitä, mä voisin saada nämä omituiset kommentit loppumaan käyttämällä muuta tarkkaan valittua sanaa... Mä voisin oikeasti tehdä ihan mitä tahansa. Kukaan ei todellakaan huomaisi mitään, mitä nyt Saana huomasi sen Liia-päivityksen, mutta se nyt on ihan ymmärrettävää että sen huomaa siinä tilanteessa. Että niin. Mä voisin saada kaiken toimimaan niin kuin mä haluan, eikä se olisi edes vaikeaa, mun pitäisi vain kiinnittää huomiota siihen, miten mä kirjoitan asiani Facebookiin, voisin valita jokaisen sanan tarkasti ja huolehtia, että en tee mitään pahaa. Mä voisin laatia itselleni säännöt, mitä mä saan ja mitä en kirjoittaa, ja mä voisin pitää hauskaa sillä. Mä voisin hankkia itselleni aivan saatanasti rahaa, mieti nyt vaikka vain sitä että mä valikoisin lottonumerot, ja sitten päivää ennen arvontaa mä kertoisin Facebookissa, että seitsemän oikein. Okei, joku huomaisi sellaisessa jotain, mutta mä voisin hankkia itselleni helpon elämän ihan helposti, tekemättä melkeen laisinkaan töitä... Ei. Mä hillitsen itseni, olen huomaamattani melkein mennyt jo poistamaan statusta, olen itse asiassa jo näpäyttänyt sormellani sitä pikkuista rastia, joka poistaa koko statuksen, ihan huomaamattani, mutta järki tulee väliin, estää mua painamasta vahvistusta statuksen poistamiselle, ei, mä en voi tehdä sitä, herran tähden mä en voi tehdä sitä, koska oikeasti (mark z ei ole jumala vaan paholainen mitä vittua elisabetta sä selität oikeasti?) mä en voi antaa tämän jatkua. Mä tiedän, että en loppujen loåpuksi kuitenkaan saisi itseäni hillittyä statusteni kanssa, mikä ei olisi mitenkään hyvä juttu, mä tiedän kyllä, mä olen elänyt itseni kanssa niin kauan että tiedän, että jos mä innostuisin jossain vaiheessa, mä en osaisi enää lopettaa kunnolla, mkä tiedän sen. Sama kuin tässä, mä meinasin taas pyörtää päätökseni lopettaa Facebookin käyttäminen. Onneksi mä en koskaan alkanut tupakoida, mä olisin luultavasti jäänyt koukkuun saman tien, jos olisin polttanut kaksi tupakkaa yhden päivän aikana, ja mä luultavasti röyhyttelisin vielä silloin kun olen kuolemassa keuhkosyöpään (facebookilla mä voisin pitää äidin ja itseni ja kaikki mun ystävät terveenä elisabetta hiljaa nyt) että ehkä ihan hyvä, että mä en oikeasti koskaan alkanut tupakoida, eikö? Ja sitten kun miettii vielä sitä, että millainen mä olisin niksoissa - tai siis, niksojahan ei oikeasti tule ennen kuin sä olet polttanut jonkun viisi vuotta, sitä ennen se kaikki tärinä on lähinnä sitä että sä olet tottunut siihen että ulkona käydessä käsi käy suulla viiden minuutin aikana useasti. Me keskusteltiin tässä ysiluokan terveystiedossa, en tosiaankaan tajua miksi, tai sinänsä tajuan joo, koska sehän on sitä röökin vastaista propagandaa mitä yleisesti harrastetaan (Suomi savuttomaksi 2025 mennessä? Ei pelkoa, jos Ile on vielä mustine keuhkoineen silloin henissä niin ei todellakaan mitään pelkoa että se edes harkitsisi lopettavansa tupakoinnin) Jos Ile pisti viestiä parissakymmenessä viestissä tässä ei niin kovin kauan sitten, kun mä olin kirjoittanut siitä, niin asioiden pitäisi olla jo ihan kohdallaan, eikö? Tai ei ihan vielä, mutta kymmenen minuutin kuluttua. Mun sydän rauhoittuu, se hidastaa ja hidastaa niin että mä saan kunnolla hengitettyä taas, en sillä tavalla lyhyinä sykäyksinä, vaan ihan normaalisti, syvään sisään ja pitkälle ulos. Luojan kiitos, tämä on ohi. Mä heittäydyn makaamaan selälleni ja tuijottelen kattoon, odotan että kymmenen minuuttia menisi ohitse, ja suljen silmät odotellessani, puristan niitä kiinni, avaan ne vain kahdesti kymmenen minuutin aikana vilkaistakseni kelloa. Kun mä avaan silmät, siellä sataa lunta. Mä nousen ylös, astun ikkunan eteen ja tuijotan silmät suurina ulos, siellä sataa lunta, kevyitä, suuria lumihiutaleita, jotka leijailevat alas, ja musta tuntuu että mä olen saattanut järkyttää ainakin Suomen osalta vakavasti jotain ekosysteemissä tämän säänvaihtelun takia, mutta mua ei nyt kiinnosta. Mä en ole koskaan ollut näin haltioitunut lumen näkemisestä, kaikki on täydellistä, tajuatko sä, että siellä sataa [i]lunta[/I], mikä tarkoittaa sitä, että... Se toimi. Mä hakkaan nyrkillä ilmaa ja huudan ihan ketun kovaa pitkää jessiä, pitkitän ässää niin että se kuulostaa siltä että mä sanoisin jessssssss, ja mä olen vain niin onnellinen, se toimi, kaikki muuttuu normaaliksi, koska jos sää muuttui, niin se tarkoittaa, että kaikki palaa normaaliksi. Mä kyllä tykkäsin Facebookista, siinä mielessä että olihan se ihan kivaa saada ilmaiset kengät Puolukasta ja vaikka mitä, mutta mä olen selkeästi tehnyt enemmän haittaa kuin hyvää kirjoittamalla statuksia, joten on ihan loistavaa, että tämä loppuu näinkin hyvin, näin nopeasti ja kauniisti. Mä tuijotan edelleen lumisadetta, ja päätän soittaa Ilelle, ihan vain siitä reimusta että siellä sataa lunta. "Hei paskanaama", Ile vastaa iloisesti puhelimeensa. Jaa, kivaa. "Salee sä sanoit mua just paskanaamaksi", mä sanon sille tasan yhtä iloisesti takaisin. "Öö, en", Ile sanoo, ja mä kuulen puhelimessakin sen, miten se hämmentyy kovasti, "mä sanoin ihan vain moi." "Sanoitpas mua paskanaamaksi", mä sanon, ja vatsanpohjalle hulahtaa kylmyyttä, sellaista joka puristaa palleaa kasaan ja mun on vaikeaa hengittää. "Enpäs sanonut. Mä sanoin että moi. Mikä vittu sua vaivaa, Elisabetta?" "En mä tiedä, mua väsyttää edelleen siitä edellisestä ryyppyreissusta", mä onnistun sopertelemaan. "Huomaatsä, siellä sataa lunta." "Joo, huomasin just. Tää on ihan naurettavaa, ei voi päättää että millaisen sään haluaa, vaan että pitää vaan vaihdella koko ajan miinus viidestätoista plus viiteentoista. Ihan sairasta." "No älä", mä mutisen, no niin, on se aika sairasta että mä (facebook) en osaa päättää että millaisen sään haluan, anteeksi nyt vaan, oon pahoillani ja voin lopettaa säällä leikkimisen. Ile ehdottaa että mentäisiin pulkkamäkeen, mä lupaudun siihen kiltisti ja sanon että mennään illemmalla, ryöstetään Idan ja Lilan pulkat (pinkki ja turkoosi, ihan söpöä tai jotain, tosin mä ihmettelen sitä että minkä takia niille ei ostettu pinkkiä ja liilaa pulkkaa, tai no jaa, ehkä sinänsä ymmärrän, mutta kun ne ovat molemmat sellaisia prinsessoita että tappelevat siitä, kumpi joutuu käyttämään turkoosia pulkkaa) ja juodaan sen jälkeen lämmikkeeksi sitä Absolut Raspberryä, jonka mä kirjoitin Ilelle (mutta josta se ei tietenkään tiedä mitään). Mä lopettelen puhelun hämmentyneenä, enkä joudu edes kauaa etsimään muististani sitä, kuka mua sanoo paskanaamaksi - tai sanoi, oikeastaan vaan kerran, ja olisi varmaan saattanut sanoa, jos se olisi olemassa. Nuutti. Facebookissa. Miten helvetissä täällä voi sataa lunta, jos mä kirjoitin että koko roska on ohi? Miten se on mahdollista. Ehkä Facebook (tai kuka tahansa tämän takana nyt onkin, mä olen taas vakaasti sitä mieltä että Mark Z ei ole jumala vaan paholainen, enkä voi kuvitella miten olen voinut ajatella sitä jumalana jossain vaiheessa, tai edes hyvänä asiana) on kieroutunut vanha paskiainen ja haluaa katsoa kun mä kärvistelen tuskissani, ehkä se tykkää nussia pilkkua ja on sitä mieltä, että koska mä en selkeästi ilmoittanut, mitä mä haluan lopettaa, se lopetti mitä sitä huvittaa - ehkä joku ihan oikeati nauttii siitä, että katsoo vierestä kun mä kärvistelen täällä. Mä en yhtään ihmettelisi, tässä maailmassa ei ole enää mitään järkeä, enkä mä oikeasti edes järkyttyisi jos jostain hyppäisi esiin britti, joka osoittaa kaukaisuuteen ja sanoo että mä olen piilokamerassa ja odottaa mun nostavan kädet kasvoille ja nauravan puoliksi häpeissäni, puoliksi ylpeänä siitä, että pääsin telkkariin. Ei mitään, mistään ei hyppää esiin ketään brittiä, enkä mä oikeasti edes uskonut niin käyvän, toivoin vain. Kuten sanoin, tässä ei ole enää yhtään mitään järkeä. Mä poistan koko Facebookin. Tai no jaa, en koko Facebookia, vaan lähinnä oman osuuteni siitä, tunnukseni sieltä, ehkä tämä sitten helpottaa. Mun hengittäminen helpottuu jo toisen kerran tämän päivän aikana, kun mä etsin puhelimellani Facebookista vaihtoehtoa Poista tili - mutta en löydä sitä, no voi helvetti, mä en jaksa odottaa että tietokone käynnistäisi itsensä mutta pakko se kai on, mä istun läppärin vieressä tuijottamassa näyttöä murhaavasti, odottamassa että se avaa itsensä että mä pääsen poistamaan tunnukseni ennen kuin mä pyörrän pyhän päätökseni lopettaa tämän. Jos ei muuta, niin mun painon tippuminen ainakin pysähtyy jo tässä vaiheessa, kun mä painan jotain neljänkymmenen kilon luokkaa - mä olen painanut alle neljäkymmentä kiloa viimeksi ehkä... neljännellä luokalla? Joten kivaa. Niin, ja sitten mun ei tarvitse jatkossa kysellä kaikilta että mitä sä sanoit kun mä en tajua että miten tuo sun sanomasi liittyy mihinkään. Siihen tottuisi ajan kanssa, samalla tavalla kun siihen tottuu jos sä rikot puhelimen näytön, sä alat vain välttää siihen kohtaan koskemista ja opettelet nopeasti käyttämään sitä niin, että sä et pian edes huomaa, että näytössä on kohta, joka ei toimi, koska sä osaat automaattisesti väistää sen. Mulla menisi ehkä kaksi viikkoa tottua siihen, että mä en välttämättä tajua paskan vertaa, mitä porukka sanoo... Mä voisin vaikka syyttää huonoa kuuloani... Ei, Elisabetta, ei, lopeta, anna olla. Mä häpeän itseäni kun edes ajattelen tuollaista, ihan kuin mä voisin oikeasti ikinä tehdä niin, mä en voi nyt pyörtää takaisin pyhästä päätöksestäni, mun on pakko lopettaa tämä nyt, kerralla, ihan kokonaan. Tietokone aukeaa lopultakin, mutta sitten se läväyttää näyttöön jonkun vitun virusturvaohjelman, niin että mä en pääse vieläkään avaamaan Chromea. Turhautuneena mä hakkaan yläkulmassa olevaa rastia, ei, mua ei juuri nyt kiinnosta päivitätkö sä itsesi vai et, kunhan mä pääsen puolen minuutin mittaiselle asialle Facebookiin Chromella. Mulla menee jonkin aikaa etsiä poistotoimintoa asetuksista, mutta lopulta löydän sen. Mä en olisi ikinä kuvitellut poistavani Facebookia - tai ehkä olisin voinut poistaa sen hankkivani uudet kaverit, koska puolet mun kavereista (yli puolet, veikkaan että noin kolme neljäsosaa) on ihmisiä, joita mä en henkilökohtaisesti tunne, olen vain hyväksynyt ne kavereiksi koska ne ovat ehdottaneet, joukossa on meidän koulun yläasteikäisiä ihmisiä ja jotain ala-asteen luokkakavereita ja kaikkia muita, joiden kanssa mä en todellakaan halua enää oikeasti olla missään yhteydessä. Yhdestä on tullut punkkari, joka ei osaa argumentoida vaan hyppää mukaan siihen kelkkaan, joka vaikuttaa eniten aktivistiselta - eli niihin, jotka sanovat, että turkistarhaus on väärin, mutta eivät osaa ehdottaa mitä pitäisi tehdä esimerkiksi turkistarhan työntekijöille tai eläimille, jos se suljetaan, ja joka väittää, että afrikkalaiset lapset kuolevat nälkään että sä saat syödä Mäkissä juustohampurilaisen (väärin, ei kuole, säälikää ennemmin kiinalaisia jotka mäkkärin lelut tekevät). Sitten on tietenkin näitä, jotka ovat tissit tyrkyllä koko ajan ja ottavat vitun hienoilla puhelimillaan kuvia itsestään peilin kautta, kun poseeraavat sillä tavalla että tissit ja perse ovat ulkona ja mahdollisimman tyrkyllä. Joten onko ihme, että mä en halua olla niiden kanssa missään oikeissa tekemisissä? Ne ovat mun kasvereitani sen takia, että mä jollain sairaalla tavalla pidän siitä, että kavereita tosiaan on paljon - en tiedä, ehkä se on vitun omituista, mutta se ei haittaa mua laisinkaan tässä kohtaa, mä rakastan olla esillä mutta en sillä tavalla esillä kuin julkkikset, vaan ihan vain omassa elämässäni esillä. Mutta niin, nyt mä poistan koko Facebookin, ihan lopullisesti, ja nojaudun sitten taaksepäin Ikean työtuolissani ja hengitän syvään. Eiköhän se ollut sitten siinä, mä mietin helpottuneena. Ehkä asiat palaavat nyt normaaleiksi. Ehkä mä tosiaan herään huomenna ja totean, että olipas mulla jännä uni viime yönä. Ehkä tapahtuu jotain ja sitten ei tapahdukaan enää mitään, tai mitä tahansa, en mä tiedä, ei mua kiinnosta, kunhan asiat vain palautuvat normaaleiksi. Joskus mä olin sitä mieltä, että mun elämäni on tylsää, mutta viimeisen parin kuukauden jälkeen mä olen vakaasti sitä mieltä, että se ei ollut lainkaan liian tylsää, ei todellakaan, se oli juuri sopivaa. Mulla on ikävä sitä aikaa kun mulla oli rauhallista eikä tapahtunut mitään omituista, johon mä olen itse syypää, ja että mä en itse sätännyt kaiken kanssa ja sotkenut ihan kaikkea. No jaa, ehkä tämä tästä.