XIV | 40110

XIV Suutelinko mä Ileä vai en, totta puhuakseni mä en oikeasti yhtään tiedä. Mulla pätkäisee filmi siihen kohtaan kun me juodaan Facebookille, ja mä herään aamulla siihen että mun puhelin soittaa päälle unohtunutta herätystä kello kuusi kolmetoista aamulla. Krapula on järjetön, joten mä pistän vain herätyksen pois päältä ja vajoan takaisin uneen. Me herätään joskus kolmen jäljestä, ja mun ensimmäinen ajatukseni on, että voi helvetti, siinä meni sitten se koulupäivä. Tietenkin se on ihan loistavaa harmitella sitä eikä mitään muuta, kuten sitä, että mulla ei ole muistikuvia eilisestä myöhäisestä illasta, sen takasivat kaksi Absolutia, miehen, naisen ja vaikka kamelin parasta kaveria. Mä venyttelen raajojani Ilen suuressa sängyssä, tönin unisesti mumisevaa poikaa kauemmas, se on taas kietonut kaikki raajansa mun ympärille, mihin mä annan sille ihan ilomielin luvan, jos mä vaan saan sen takaisin, jos mä saan taas sen Ilen joka mulla oli ennen tätä koko sotkua. ”Voi luoja”, Ile mumisee. ”Mä luulin, että mulla on joskus ollut krapula. No, ei ole. nyt on” ”Onko pikkusella noin kauhee darra”, mä nauran, mutta lopetan nauruni lyhyeen, koska se sattuu mun viinan jäljiltä kivistävään kurkkuuni, loppujen lopuksi me taidettiin ottaa jossain vaiheessa shotteja sellaisilla lääkkeidenannostelujutuilla, pienillä muovisilla mukeja jotka on kuin luotuja shottien ottamiseen, jos mä ihan oikein muistan (mistä en uskalla olla varma). Plus, että musta tuntuu, että mä saatoin tupakoida humalassa, ainakin mun suussa maistuu eiliseltä tupakalta, tosin se on saattanut tulla myös Ilen kanssa pussailusta. Ei helvetti, en minä tiedä, mä en edes muista että suutelinko Ileä missään vaiheessa, ja jos nyt rehellisiä kerrankin ollaan, niin mä en välttämättä haluakaan tietää, enkä ajatella. Jos mä en muista sitä, sitä ei koskaan tapahtunut. Niinhän? ”Voi jeesus”, mä totean ääneen uskaltaessani vilkaista puhelimen lokia. Mä olen tekstannut Nuutin kanssa kello kolme kolmekymmentä aamulla, mikä taas ei ole paras mahdollinen juttu ottaen huomioon, että jos me ollaan tosiaan oltu vielä siihen aikaan hereillä, meidän on täytynyt olla sellaisessa ihan järjettömässä humalassa, jota mä en ole kokenut kuin kerran elämässäni, koska yleensä mua alkaa väsyttää ihan liikaa ennen sitä humalatilaa. Ei luoja. Mä en oikeasti uskalla katsoa viestejäni, en halua tietää mitä olen tekstannut Nuutille. ”Mitä eilen tapahtui”, mä kysyn varovasti Ileltä. ”Vittuako sä sitä multa kysyt. En mä usko että mitään vakavaa.” ”Mistä me ollaan edes puhuttu”, mä kysyn, mua alkaa vähän kylmiä, koska tosiaan, kerroin kyllä Ilelle, mitä olen tehnyt Liialle, mutta en tiedä, ymmärtääkö se mitenkään liian hyvin sitä. On tietenkin olemassa mahdollisuus, että se ei muista edes koko tapahtumaa, ja mä perustan toivoni sen varaan, että se ei muista. Tästä aamusta voisi tulla aika awkward. ”Mulla ei oo aavistustakaan”, Ile sanoo ja nauraa sitten. ”Voi luoja, Elisabetta ihan oikeesti, vittu me ollaan paskoja.” ”No älä”, mä nauran helpottuneena, se on se sama Ile jonka mielestä on hulvatonta vetää hullut kännit vain sen takia, että se on mahdollista. Toki on totta, että se ei muista ilmeisestikään meidän keskustelua (mä taisin sittenkin valita ihan hyvän ajankohdan sille, mä en kyllä tajunnut että Ilellä menee muisti noin helposti, mutta toisaalta, jos se on ollut kännissä kaksi viikkoa niin voi olla että se vähän vaikuttaa juomiskykenevyyteen), mutta silti musta tuntuu, että nyt pyyhkii ihan hyvin - sille on saattanut jäädä johonkin alitajunnan perukoille ajatus, että mä olen jotenkin syypää siihen että sillä on niin paska olo ja että sen takia sen ei pitäisi olla kylmä ja ties mitä. Tai sitten ei, ehkä se on vain normaali oma itsensä, jonka mielialat heittelee pahemmin kuin mulla ja tytöillä pms-päissämme yhteensä. Ei sille mitään voi, ja se on ihan söpöä, ja se oikeasti tekee Ilestä sen Ilen, joka se on aina ollut ja joka se toivottavasti tulee olemaan. Pysy aina pikkuveljenä, tai jotain, mutta mä en halua että Ile tuosta enää aikuistuu. Nyt mä olen nähnyt, mihin sen niinsanottu aikuistuminen johtaa, enkä mä halua enää nähdä sitä koskaan sellaisena. "Mun pitäisi varmaan lähteä valumaan himaan", mä havahdun. "Mutsi on salee ihan vitun raivona." "Mistä se ois raivona?" "No tuota, siitä että mä en tullut yöksi kotiin?" "Mut sä voit sanoa, että sä olit täällä. Ei se siitä oo ennenkään ragennut, että sä oot yötä täällä, vai onko muka?" "Eikä toki kuulosta valheelta. 'Äiti hei, mä olin Ilen luona yötä, sori kun mä en ilmoittanut'", mä sanon ivallisesti. "Mut sehän on totta." "Mut se kuulostaa siltä, että mä oon karannut Nuutin luokse ja hässinyt sitä koko yön, ja itse asiassa koko päivänkin." "No joo, voi olla. Mut sehän on ollut aika avoin tuossa jutussa? Tai siis, kyllähän mäkin oon ollut teillä varmaan miljoona kertaa yötä eikä sillä oo ollut mitään ongelmaa sen kanssa, jos mä nyt oikein muistan." "Se johtuu siitä et sen mielestä sä oot homo." "Ai mitä?" "No hei, etkö sä oo vähän homohtava", mä huomautan ja virnuilen Ilelle, joka nauraa takaisin. "Homo, joka on ollut kasiluokasta alkaen suhun ihan vitun kusessa?" "No ei [i]äiti[/i] sitä tiennyt", mä huomautan, "koska jos mä en tiennyt niin miten se olisi voinut?" "Totta puhut, muuten." "Ainahan mä puhun, en mä sulle valehtelis", mä sanon ja hymyilen hunajaisesti, mutta mua pelottaa, että Ile paukauttaa seuraavaksi, että ai et vai valehtele yhtään, mitä sä sitten eilen selitit? Sen kulmat rypistyvät hetkeksi melkoisen uhkaavasti, mutta oikenevat taas, musta tuntuu että sille yritti kehittyä mieleen muistikuva, mutta se ei saanut siitä kiinni. Hyvä mulle. "Mut joo, parempi on senkin uskoa. Tai siis, mähän [i]olin[/i] täällä. Mä voin selittää sitä että multa loppui akku ja että kaikki on paskaa, tai siis okei joo en, mutta että sä tarvitsit mun tukea... asioiden takia", mä jatkan varovaisesti, en mä tiedä mitä Ile enää ajattelee, enkä uskalla sanoa sille mitään Liiasta. Se vain hymyilee melko hyväntuulisen oloisesti, vähän turhankin hyväntuulisen jos multa kysytään, koska sillä pitäisi olla krapula. "Joo, ihan hyvä suunnitelma. Mut sun kantsis oikeasti lähteä varmaan himaan." "Heitätsä mut ulos täältä", mä kysyn ja esitän kauhistuvani. "Kiitti vitusti, Ildu!" "Kai sä tiedät, miten paljon mä vihaan sitä että sä sanot mua Ilduksi", Ile sanoo. "Ja heitän, tott akai, ainahan mä sut heitän ulos, etkö usko?" "No joo, niinhän sä aina, sä oot vähän niitä poikia." "Mutsis oli." "Kun sua teki", mä jatkan loppuun. "Joo, mut mä oikeesti lähen himaan. Ei sulla ois arskoja?" "Ai noinko kauhea krapula sulla on", Ile nauraa, "oisit ottanut omat." "No, siinä vaiheessa kun mä lähdin eilen Nuutille, niin mä en ajatellut että mä vetäisin tiistaiöverikännejä sun kanssa", mä huomautan. "Joten sori, en ihan osannut varautua arskoilla." "Oma moka. Tai siis, mulla ei oo arskoja." "Mitä sun Ray Baneille tapahtui?" "Ne hajos", se sanoo välttelevästi, enkä mä tajua, miksi. "Niille kävi vähän huonosti." "Mitä sä teit?" "Okei, ne vaan tippui lattialle ton päältä", se sanoo ja osoittaa puolitoista metriä korkeaa laatikostoa ikkunan vieressä. "Se oli ihan puhdas vahinko." ”Vittu [i]sä[/i] oot paska”, mä totean. ”Ei Lilalla tai Idalla tai jollain ois arskoja?" "Mutsilla pitäis kyllä olla yhet, en mä muista." "Salee jotkut Diorit, ei kiitti, ehkä mä sitten pärjään kotiin asti ilman arskoja." "Selviitsä?" "Selviin." "Toki sä voit jäädä tänne nukkumaan krapulaas pois", Ile ehdottaa, mutta mä pudistan päätäni ja päädyn siihen, että kai mun on pakko tavat hurjan vihainen paskavittusaatana äiti Lundén. Kun mä olen matkalla bussipysäkiltä toiselle puolelle tietä, mä ihan tosissaan meinaan jäädä paloauton alle. Menin kyllä vihreillä tien yli, totta kai, mutta se vitun paloauto tuli kulman takaa, ja mä en kuule sitä musiikin yli, mutta sillä on vissiin pillit päällä, ainakin siniset valot vilkkuvat. Mä ehdin vain hädin tuskin hypätä pois alta, ja jään seisomaan paikoilleni siihen asti, että ne ovat menneet ohi, ja jatkan matkaani pyörällä päästäni. Mulla on mieletön déjà vu, tai ei oikeastaan ole, mutta meinaa kuitenkin olla – musta tuntuu, että tämä kohtaus on (am i just another scene from the movie that you’ve seen one hundred times mitä vittua elisabetta) jostain tuttu, enkä mä sillä tarkoita sitä että olisin elänyt tämän, tai toisaalta, nähnyt elokuvassa, vaan… Okei, nyt kukaan tuskin yllättyy. Mä tiedän, että olen säälittävä. Mä tiedän, että olen vitunmoisen ärsyttävä paskiainen ja ties mitä, mutta mä olen myös kirjoittanut tämän. Sen siitä saa kun ei ole elämää josta kirjoittaa, pitää väkisin keksiä jotain hienoa väritystä elämäänsä, ja siitä statuksesta on aikaa jo pari vuotta, jollei enemmänkin. Mutta silti. Voi luoja. Mä tunnen, miten kaikki veri katoaa mun päästä, hetken aikaa mä mietin että varmaan pyörryn, mutta kun mä otan kädellä tukea läheisen talon seinästä, huimaus laskee ja jättää jäljelle vain surinan. Tämä ei oikeasti ole enää hyvä juttu. Koko Facebook –paska, se ei ole enää hyvä juttu. Tämä alkaa käydä jo vaaralliseksi, koska mä meinasin juuri äsken päästä hengestäni. Okei, en varmaankaan olisi voinut, tässä on vähän sama juttu kuin siinä että Dalekit eivät vain voi kadota, koska ketä vastaan tohtori sitten tappelisi? Tai sitten ei, ehkä mä voisin lopettaa elämäni Doctor Who’hon vertaamisen, koska totuus on, että Mark Z ei ole britti, joten turha kaivata tähän mitään hauskan suuntaistakaan. Hurjan vihainen paskavittusaatana äiti Lundén ei olekaan hurjan vihainen paskavittusaatana, vaan kysyy vain, että missä ihmeessä mä olen ollut kun en vastaa puhelimeeni. Se ei edes kyseenalaista mun puheita, kun mä sanon olleeni Ilellä yötä kun se kaipasi tukea taas, se vain kysyy, että miksi mä en voinut ilmoittaa itsestäni, mihin mä totean että unohdin laturin kotiin ja sitä rataa, voi ei, ja äiti on että okei, selvä juttu, oot kuitenkin hengissä niin eiköhän kaikki oo ihan kondiksessa. Voitto Elisabettalle. Nuutti sen sijaan ei ole yhtään niin tyyni kuin äiti. "Mitä vittua se viimeöinen oli", se kysyy kun mä lopultakin uskaltaudun illemmalla vastaamaan sille, kahdeksan soittokerran jälkeen. "mitä viime yönä tapahtui?" mä tiedustelen varovaisesti, hätkähdän sitä että Nuutti kiroilee. "Sä puhuit jotain ihan vitun sekavaa, sä herätit mut puoli neljältä ja selitit jotain vitun omituista ja että rakastat mua ja voi vittu, mä en ala." "Mihin sä et ala?" "No siihen, että sä oot tuolleen, Ile sanoo että tuu ja sä juokset." "Sä tiedät, että Ilellä on vitun hankalaa." "Tiedänkin, mutta sä et oo vastuussa siitä, sen vanhemmat on vastuussa siitä. Se ei ole sun ongelmasi, jos se on paskassa koniksessa, vaan sen mutsin." "Mitä vittua sä just sanoit?" mä kysyn uskomatta korviani. "Nuutti, mitä [i]vittua[/i] sä just sanoit?" "Ei, en mä mitään." "Sanoitsä ihan tosissaan että se ei ole mun ongelmani?" "... Sanoin..." "No mitä vittua, tajuatko sä yhtään mitään", mä räjähdän puhelimeen, vaikka en halua, mä en haluaisi tapella enkä mitään muutakaan, mua vain kyrsii tämä touhu vähän turhan paljon. "Mä en oikeasti tajua, miten sä voit tulla sanomaan mulle tuolla tavalla, että se ei ole mun ongelmani, jos mun paras ystäväni tarvitsee mua!" "Anteeksi, Elisabetta, en mä oikeasti tarkoittanut." "Parempi oiskin että et tarkoittanut", mä sihahdan. "Mä soittelen sulle joskus." Okei joo, ehkä mun ei olisi tarvinnut vetää noin hurjan kamalaa raivokohtausta sille, mutta oikeasti, kuka vittu kehtaa sanoa noin? Ilen tyttöystävä (olkoonkin, että ne olivat vain kaksi viikkoa yhdessä, jos sitäkään) vittu soikoon [i]kuoli[/I] (sun takia elisabetta sun takia sä tapoit sen muistathan muista se) ja sitten mä en saa auttaa Ileä, jos se tarvitsee apua? Tai siis, eihän se suoranaisesti sitä pyytänyt, mutta mä päätin että haluan selvittää tämän jutun nyt kun meillä on siihen tilaisuus, ja kyllä, en keksinyt mitään muutakaan keinoa kuin selvittää se järkyttävässä humalassa, ei voi mitään, pitää olla aina välillä vitun tyhmä. Joten mitä vittua se skitsoaa? Toki mä ymmärrän, että se on vihainen mulle, mä en vieläkään uskalla katsoa viestejä jotka olen lähettänyt sille koska mä oikeasti pelkään, mitä olen mennyt lörpöttelemään sille, mutta silti, voi herran jestas, miten se kehtaa tulla sanomaan että mä juoksen kun Ile käskee? Voi luoja. Mä en tiedä, mistä tämä yhtäkkiä tuli, mutta hetken aikaa mä oikeati mietin pienessä mielessäni, että mitä jos jättäisin Nuutin ja ottaisin Ilen. Meillä ainakin synkkaisi ihan loistavasti ja ties mitä, ja eikö se olisi sitä, mitä Ile on halunnut pitkään? Mä tulen kuitenkin nopeasti järkiini, koska hei, mitä vittua mä juuri ajattelin? Mä en ole jättämässä Nuuttia sen takia että se ilmeisen mustasukkaisena raivoaa mulle mun ja Ilen väleistä, en todellakaan, mä olen siihen oikeasti rakastunut, niin teiniltä kuin se mun sanomana kuulostaakin. Olen rakastunut, olen ollut rakastunut siihen suurin piirtein siitä asti kun se tarjosi mulle sateenvarjoaan kun mä seisoin vesisateessa, elämäni ensimmäisen krapulan kourissa odottamassa bussia, että mä pääsisin kotiin, suihkuun ja nukkumaan. Mä tajusin luultavasti kyllä jo silloin, mikä Nuutti on, nimittäin että se on mun luomukseni, mutta mä rakastuin siihen ihan päätä pahkaa silti. Ehkä sekin oli Facebookin luomusta? En tiedä. Nyt kun tarkemmin miettii, niin tämä koko juttu lähti Facebookista. Ja tällä koko jutulla mä en tarkoita tätä Nuutti-juttua, vaikka kyllähän sekin lähti, mutta tämä riita. Siitä ei ole kauankaan, okei en mä tiedä onko puoli vuotta kauan vai ei, kun mä kirjoitin Facebookiin vitutuksissani kauhean selityksen siitä, miten en kestä sitä että mun paras ystäväni ei voi olla Ile, koska Ile on poika, ja että Nuutti oli suuttunut mulle siitä. Mä olin ollut jostain syystä koko päivän kuin persuksiin ammuttu karhu (tykillä ammuttu, niin vittuuntunut), ja mun piti selittää se jotenkin. Mä luulen, että se johtui lähinnä pelkästä premenstruaalijutusta, mutta en voi olla varma, mutta joka tapauksessa, mun oli pakko selittää paskamainen, äärettömän vittumainen käytökseni ihmisille jotenkin, ja paras vaihtoehto, jonka mä siihen hätään keksin, oli se, että Nuutti valitti mulle siitä että mä olen Ilen paras kaveri ja se mun, ja että se oli mustasukkainen meidän helvetin läheisistä väleistä. Aika naurettavaa, kyllä, mutta en mä muutakaan keksinyt, ja pakko sitä oli jotain keksiä selitykseksi, se oli paras mitä mä keksin siihen hätään, ja nyt mä sitten saan kärsiä siitä. Voi vittu, tämä on aika raivostuttavaa. Mua vituttaa. Mä alan miettiä, mitä kaikkea mä olen sepustanut Facebookiin elämäni aikana. Mä en välttämättä halua tietää kaikkea, mutta en tähän hätään keksi mitään kovin pahaa - mä luulen, että olen tämän päivän aikana kokenut kolme paskinta statustani. Krapula, Nuutin naurettava raivoaminen Ilestä (okei joo, sillä on mun muistikuvien mukaan syytäkin olla semi mustasukkainen, mua hävettää tämä, mutta sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, ja musta tuntuu että eilinen oli sekoitus niitä molempia), ja se, että meinasin jäädä vihreillä paloauton alle. Kuinka kukaan voi edes meinata jäädä paloauton alle? Tai siis joo, mulla oli kyllä musiikki hiton kovalla, mutta miten se on silti mahdollista, mä en osaa kuvitella että kukaan voisi olla niin vitun tyhmä että oikeasti voisi jäädä paloauton alle, koska ei vaan kuule sitä sireeniä. Vitun naurettavaa. Mun päähän pälkähtää ajatus, joka on kaikessa omituisuudessaan hämmentävän järkevä, nimittäin se, että ehkä mun käytökseni alkaa mukautua Facebookin mukaan. Ehkä mun kaikki toiminta alkaa liittyä mun statuksiin kaikilla tavoilla, se on pelottava ajatus, koska oikeasti, mä en nyt yhtäkkiä muista että ikinä kuuntelisin musiikkia niin kovaa kuin tänään kuuntelin (jos ei lasketa sitä kertaa, kun mä kävelin Ilen luota kotiin sen kolme kilometriä ja tärisin raivosta ja huudatin paskaa rääyntämuiikkia). Joten oikeasti? Mitä vittua. Mua pelottaa ihan helvetisti, ihan aikuisten oikeasti pelottaa, tämä ei ole enää normaalia. Mutta mä pystyn estämään sen, mä päätän. Mä pystyn estämään sen, jos tahdon, mun meno ei ala muuttua sellaiseksi kuin mä olen Facebookissa antanut ymmärtää sen olevan, mä en aio ruveta sellaiseksi, että alan jäädä paloautojen alle koska kuuntelen Facebookin takia liian kovalla musiikkia. Tämä on niin vitun naurettavaa, että mä en edes tiedä, voiko tämä olla enää todellista. Tavallaan mä toivon, että mä heräisin pian ja huomaisin vain kuvitelleeni koko jutun, mutta sehän on ollut kulutettu loppuratkaisu jo silloin, kun meidän isovanhemmat opettelivat lukemaan. Ei niin voi käydä, mutta toivoa silti saa, eikö? Mä mietin, pistäisinkö Nuutille viestiä. Tämä on koko riita mun vikani, ensinnäkin siksi että mä kirjoitin sen silloin kauan sitten Facebookiin, ja toisennakin siksi, että mä sain sen aikaan tekemällä Nuutille kusisesti. Totta kai sitä vituttaa, että tyttöystävä karkaa saman tien parhaan kaverinsa luokse kun se kerran vinkaisee, eikä se voi ymmärtää mun kantaa asioihin, koska mä en ole kertonut. Hetken aikaa mä leikittelen ajatuksella, että kertoisin Nuutille, mitä täällä oikein tapahtuu, mä mietin että pitäisikö mun oikeasti selittää sille koko Facebook -juttu samalla tavalla kuin kerroin eilen Ilelle, mutta mä en usko, että pystyisin siihen - ei muuten mitään, mutta se tarkoittaisi sitä, että mun pitäisi kertoa Nuutille, että olen luonut myös sen. Se ei välttämättä ymmärtäisi sitä, eikä ottaisi sitä kovin hyvin, jos ymmärtäisikin. Voi luoja, mitä vittua mun pitäisi oikeasti tehdä? Mä en tiedä, mä olen niin hukassa. Tämän asian kanssa mä en voi edes kääntyä Ilen puoleen, enkä oikein kenenkään muunkaan, koska voi vittu, miten mä saisin tämän ikinä selitettyä yhtään kenellekään? Eilen sanat soljuivat helposti, mutta jokainen ihminen, joka on edes joskus yrittänyt kirjoittaa pidempää tarinaa (eli luultavasti puolet ihmisistä, se on aika yleistä että yritetään kirjoittaa kirja, kirjoitetaan kaksi lukua ja kyllästytään, mä en tunne ketään, joka ei olisi sitä yrittänyt. Totta kai jokainen meistä oikeasti haluaisi olla kirjailija, koska se tuntuu vain helpolta rahalta - pyöräytät pari kirjaa ja elät sillä herroiksi koko loppuikäsi. Mäkin joskus nuorempana ajattelin niin, haaveilinkin itse asiassa, mutta tajusin luojan kiitos ajoissa, että en osaa kuollaksenikaan kirjoittaa yhtään mitään) tietää, että se onnistuu aina välillä, mutta yleensä se ei tahdo toimia sitten millään. Se on kertaalleen helppoa, mutta toisella kerralla se on vaikeampaa, ja sitten vielä vaikeampaa, ja siitä eteenpäin, niin että mä luulen, että en pystyisi mitenkään muotoilemaan tarinaa Nuutille sellaiseksi, että se voisi sen ymmärtää. Joten vitut tästä, vitut kaikesta, mä päätän. Antaa olla. Mun täytyy vain jatkossa olla skarppina, ja mun pitää pistää Nuutille viestiä, jossa pyydän anteeksi että a) suutuin sille ja b) suututin sen, mutta mä en pysty siihen ihan just nyt tällä sekunnilla. Ehkä pian, ehkä ei, mä en tiedä. Mun täytyy vain olla skarppina ja pitää kiinni siitä onnellisuudesta, mikä mulla on. Sitä paitsi, kai nyt tuollaiset tappelut ovat ihan normaaleja? Eikö? Kaikissa parisuhteissa on tappeluita, joten antaa olla. Kyllä tämä tästä. Mä en usko, että Facebook antaisi meidän erota. Ei varmasti se voisi antaa, koska mä en ole kirjoittanut siitä mitään.