III | 6126

III Aamulla mä herään elämäni ensimmäisestä kankkusesta. On semi turhauttavaa tuntea pään sisällä jyskytystä, joka estää avaamasta silmät, ja kun mä nostan käden silmille peittämään sisään tulvivaa auringonvaloa (missä [i]helvetissä[/I] mä olen, mun huoneeseen ei paista aurinko öö ikinä) mun vartalo yrittää viestiä, että Elisabetta kulta rakas, älä jooko avaa silmiä tai liiku tai hengitä. Päänsärky on valtava, sellainen että olisi huomattavasti tuskattomampaa vain repäistä pää irti ja vuotaa kuiviin. Lopulta mun on kuitenkin pakko avata silmäni, ja mä vannon, tämä on ihan kuin huonoista elokuvista, romanttisista komedoista ehkä, mutta mä avaan silmäni kohdatakseni mitäs muutakaan kuin Ilen katseen. "Sä sit heräsit", se sanoo. "Sulje verhot", mä sanon ja painan silmät takaisin kiinni. Mä voisin toki yirttää olla kohtelias, mutta se ei oikein innosta juuri tällä hetkellä, ei tämänhetkisessä olemuksessa. Jokin painaa mun päänahkaa erittäin ikävästi ja erittäin häiritsevästi, ja mä riuhtaisen sen jonkin irti toisella kädellä, en sillä joka peittää mun silmiäni, ja tajuan, että mun tiarahan se siinä. Mä viskaan sen huoneen poikki johonkin suuntaan, päähän alkaa hahmottua kuva siitä, mitä viime yönä viimeiseksi tapahtui - mä vikisin Ileä nukkumaan kanssani, me ei päästy sen huoneeseen, end of story. Ei mitään sen kummempaa, toivottavasti, mutta mun suussa maistuu tupakalta, jota mä en ole polttanut, ja Citronilta, ja joltain ihan helvetillisen pahalta, en saa päähäni mitä se on mutta jotain, mitä mä en haluaisi edes viholliseni maistavan. Voi luoja tätä elämää, mitä pahaa mä olen tehnyt ansaitakseni tällaista? Mä en muistaakseni ole tappanut yhtään ketään, mä en ole puhunut paskaa lähimmäisestä - ainakaan mitä mä nyt muistan, okei olen, mutta en kovinkaan paljon enkä ainakaan oma-aloitteisesti - enkä mitään muutakaan, joten miksi helvetissä mä riudun krapulassa? Mä olen kuullut ihmisiltä, miten kamala krapula niillä on, ja olen muutaman kerran itsekin esittänyt kärsiväni krapulasta, mutta sehän on vain sitä esittämistä, esitetään kaikille että on krapula, koska sä et oo kova muija jos sulla ei ole krapulaa. Sitä paitsi, se on kuitenkin vähän oudonlaista, jos kiskot pullon viinaa illassa ja seuraavana aamuna heräät - no, ei nyt ihan kasteenraikkaana, mutta paremmassa kunnossa kuin kukaan sun kavereista? Se on omituista, todella omituista. Siinä tuskin on takana mitään muuta kuin se, että mä en osaa juoda alkoholia juomatta lasin vettä jokaisen annoksen välissä (se on terveystiedon tunneilta opittu tapa, luoja tietää miksi mun yläasteella opetettiin tuollaisia asioita), mutta silti. Nyt mulla on kuitenkin niin mieletön kankkunen, että mä kadun joka ikistä kauheasta krapulasta kirjoitettua Facebook-statusta, jokaista kertaa kun olen kulkenut aurinkolasit naamalla esittäen krapulaa, jokaista kertaa kun olen ollut niin vitun tyhmä, että olen ajatellut, että krapula on jotenkin tavoiteltava juttu, tai jotain. Mä kadun sitä pyhästi, voin rukoilla jumalaa ja luoja ties mitä, kunhan pääsen tästä eroon. En tiedä, mä saatan olla edelleen ihan kevyesti kännissä eilisestä (sillä alkoholimäärällä en ihmettelisi), vaikka mun päässä ei tunnukaan sekavalta muuten kuin siten, että mua järkyttää Ilen vierestä herääminen ja mä juuri taisin katua syntejäni ja ties mitä muuta roskaa. Mikä mua vaivaa? Mä käännyn makaamaan vatsalleni, hautaan kasvot Dianan tyynyyn ja puhisen turhautuneena. Mua paleltaa, peitto voisi olla ihan kiva olla päällä juuri nyt mutta toisaalta, se tarkoittaisi sitä että mun pitäisi nousta ylös sen verran, että saisin sen vedettyä päälleni, mitä mä en taas ole tekemässä, joten mä huikkaan Ilen tulemaan takaisin mua lämmittämään. Se ei sano mitään, astelee vain lähemmäs, kiipeää mun ylitse seinän puolelle sänkyä ja käpertyy kiinni mun vartaloon, ja mä päätän, että mä nukun nyt, voisin herätä joskus iltapäivällä, ja toivottavasti vähän paremmassa hapessa. Luoja tätä. Mä en enää ikinä juo. Seuraavan kerran kun mä herään, auringon hohde verhojen takana on himmennyt, aurinko on siirtynyt toiselle puolelle taloa, mikä on helpottavaa. Mä availen silmiäni pää kevyesti jäässä, enää ei päätä särje, mutta oksettaa senkin edestä. Mä kompuroin ylös ja ehdin juuri ja juuri juosta yläkerran kylpyhuoneelle, nostaa renkaan ja painaa kasvoni vähän matalammalle, ennen kuin oksennan suoleni pihalle. "Onks kaikki okei?" Ilen ääni kysyy mun takaa, mä en tiedä mistä helvetistä se on siihen paukahtanut ihan yhtäkkiä, enkä välttämättä haluakaan. Mä en jaksa kiinnittää siihen huomiota, keskityn vain syljeskelemään valkoiselle posliinille, pyyhin turhautuneena ylikasvanutta otsatukkaa pois kasvoiltani ja yritän olla sotkematta sitä. Mä kuulen, miten poika astelee lähemmäs, kyykistyy mun viereeni ja pyyhkäisee hiuksia mun kasvoilta, ihan varovaisesti, ja mä huokaan syvään. "Mä en enää ikinä juo", mä lupaan pyhästi, ja mun tekisi mieleni lyödä, kun Ile kehtaa nauraa. "Sitä ne aina sanoo", se toteaa ykskantaan. "Haluutsä ruokaa?" "En helvetissä." "Kahvia?" "Ei." "Appelsiinimehua?" "Mitä tahansa", mä huokaan päästäkseni eroon sne kyselystä. Mä annan sen auttaa itseni jaloilleni ja se lähtee kiskomaan mua alakertaan, päässä hei heitä enää läheskään niin pahasti kuin vielä hetki sitten, mikä taitaa olla ihan vain oksentamisen ansiota - ja ehdottomasti loistava juttu. Voi luoja, miksi, voi miksi tämän pitää olla tällaista, mä voisin ampua itseni. Mä istun keittiössä tiskipöydälle vähän huojuen, otan sitten vastaan mulle ojennetun mehulasin. Ile katselee ympärilleen sotkuisessa keittiössä, toteaa sitten, että voi helvetti mikä sotku. "Mä voin auttaa sua siivoamaan huomenna", mä lupaan. "En kyllä tänään, mä en pysty tänään." "Onkohan täällä kaikki edes tallessa", se miettii, ei sillä tavalla kuin luulisi että miettii, sillä tavalla että [i]voi luoja ne on vieneet äidin telkkarin ja isäpuolen Macin ja mun alusvaatteet kun eivät muuta varastettavaa enää keksineet[/i], vaan toteavasti, että tässä nyt on sellainen mahdollisuus, mä saatan olla kusessa jos näin on käynyt mutta toisaalta, eipähän juurikaan kiinnosta. Mä hörpin hiljaisena ja luultavasti helvetin pahalta haisten (oksennukselta, viinalta ja siltä kylmältä hieltä, joka valuu pitkin mun kasvoja ja vartaloa, tuskanhieltä, kuulostaa ihanan romanttiselta ja äärettömän lumoavalta, eikö sinustakin) mehuani, Ile laittaa kahvia tippumaan. "Anteeksi eilisestä", se sanoo ja kääntyy nojaamaan työtasoon kahvinkeittimen eteen. "Että mistä?" "No eilisestä. Siitä mistelijutusta", se sanoo ja irvistää, "se oli ihan oikeesti vahinko. Ja mua hävettää ihan järkyttävästi." "No ei mitään", mä sanon, "yks pusu sinne tai tänne." "Niin varmaan, mutta siis, öö en tiedä, tää on nyt vähän niin kuin vastaan tätä bros before hos -juttua -" "Anteeksi mitä?" "Tai siis! Sä seurustelet Nuutin kanssa - ja musta tuntuu että olen pettänyt jollain tosi oudolla tavalla koko oman sukupuoleni tai jotain, koska suutelin sua eilen, ei siis sillä että mä olisin sanonut että sä olet joku ho, ei mitään siihen suuntaankaan -" Ai niin. Nuutti. Mitähän mä olen puhunut eilen. Mun päässä kumisee tyhjyyttään, mutta toisaalta, Ile ei ainakaan sano että mä olisin sanonut jotain siihen suuntaan että öö esimerkiksi, Nuuttia ei ole olemassakaan. "Varmaan sä sanoit mua just hoksi", mä nauran, helpottuneena tajuamastani asiasta. "Hei Ile oikeesti!" "No mitä, anteeks! En mä sitä tarkoittanut sillä tavalla, se nyt niin kuin lipsahti, mutta -" ”Pää kiinni”, mä totean ykskantaan. ”Mä en jaksa kuunnella. Eikä kello oo just noin paljon”, mä säikähdän kun katse osuu vahingossa mikron kelloon, olisin luultavasti onnellisempi jos en olisi katsonut, koska vihreät digitaalinumerot näyttävät 17:32, mikä on vähän turhan paljon, ottaen huomioon että mä olen nukkunut taju kankaalla tähän asti, ja lupasin tosiaan äidille tulevani joskus [i]aamulla[/i] kotiin. No, on siinäkin sille sitten jotain ihmeteltävää, rappiotytär raahustaa kotiin iltasella haisten tupakalta, viinalta ja ilmiselvältä oksennukselta, hiukset ovat paskaiset ja vaatteet ihan hikiset, mikäs tässä. Tiaraa mun päälaella ei sentään keinu, jos se olisi paikoillaan vielä, mä vastaisin ihan loistavasti sitä kuvaa, joka ihmisille annetaan amerikkalaisten päättäjäistanssiaisia seuraavasta aamusta: kotiin tullaan krapulassa, vaatteet luoja ties missä kunnossa, mutta onnellisena. Ei sillä, että mä kovinkaan onnellisena raahustaisin kotiin, mun pääni on vähän turhan raiskattu nyt Ilen toimesta (koska hei, ömm, parhaan kaverin suuteleminen [i]ei[/i] ole niitä juttuja, jotka mä haluaisin kokea syntymäpäivänäni, että kiitti vaan), ja mä olen vähän turhan krapulainen ollakseni mitenkään yhtään hyvällä päällä. Että niin. Mä en uskalla edes ajatella katsovani puhelintani, koitan venyttää lähtemistä vielä mahdollisimman pitkään, mutta lopulta lähteminen on pakollista, pelot pitää kohdata, vaikka äidin kohtaaminen ei tunnukaan kovinkaan järjelliseltä touhulta tällä hetkellä. Mä seison bussipysäkillä odottamassa, että pääsisin lopultakin kotiin, en ole uskaltanut vielä vilkaistakaan puhelintani. Sade alkoi suurin piirtein samalla hetkellä kun mä astuin ulos Romujen ulko-ovesta, ja se on tavallaan huojentavaa – mulla on ainakin jokin syy mun ryvettyneelle ulkomuodolleni, ei kovin hyvä sellainen, mutta riittävä. Ainakin niin musta tuntuu. Bussipysäkillä ei tietenkään ole katosta, ja mä en ole mitenkään yllättynyt siitä, että se on myöhässä – ihan kuin se olisi koskaan ajoissa, varsinkaan lauantai-iltaisin. Paikalle purjehtii joku oman sateenvarjonsa kanssa, mä luon siihen mustia katseita, kyllä mullekin kelpaisi käyttää sateenvarjoa tässä säässä, vaikka kaikkien vaatteiden läpi tunkeva sade tuntuu omalla tavallaan ihan hyvältä mun tuskanhikisellä, joka paikasta särkevällä vartalollani. Mä hätkähdän, kun se ei perinteiseen suomalaiseen tapaan jää seisomaan niin kauaksi kuin mahdollista, niin että on ainakin nimellisesti bussipysäkillä mutta ei lähelläkään mua, vaan kävelee suoraan mua kohti. ”Varmaan sulla ei oo sateenvarjoa”, poika sanoo hymyillen ystävällisesti mulle, ja mä katson siihen eilisten meikkien reunustamilla silmilläni vähintäänkin epäluuloisena. Sillä on lyhyet, mustat hiukset, mustavalkoiset suurilinssiset silmälasit, korkeat poskipäät… ja se näyttää jotenkin tutulta. Mä en saa päähäni, mistä mä voisin sen tuntea. ”Ei ole ei, eilen kun mä lähdin niin ei satanut”, mä totean tyynesti, vaikka vatsanpohjaa kipristelee muukin kuin hullu krapula. ”No, kai mä saan tarjota sulle sateensuojaa?” se kysyy edelleen reippaasti hymyillen, ja mun on pakko myöntää, että siinä on jotain ylimaallisen suloista. Se tapa, millä se hymyilee mulle ja puhuu mulle ja kaikkea, se on jotenkin todella suloista, ja mä olen aina arvostanut ihmisiä, jotka uskaltavat puhua randomeille – itsehän en sitä kuollaksenikaan osaa. ”Ois aivan loistavaa”, mä totean, ja tää poika, mua sen parikymmentä senttiä pidempi, astuu seisomaan ihan mun viereen, niin että me kaksi jäädään molemmat mukavasti varjon alle. Mun mummuni kutsuisi sitä äärettömän ärsyttävästi small talkiksi, sitä keskustelua, joka me käydään tän pojan kanssa. Lopulta mä uskaltaudun kysymään, mikä sen nimi on, ja mun sydän jättää yhden tai peräti kaksi lyöntiä välistä, kun se sanoo, että mä en saa nauraa sen nimelle vaikka se onkin niin vitun tyhmä ja luoja ties mitä, mutta että se on Nuutti. Kaikista maailman nimistä sen nimen pitää olla Nuutti. Jolla on lyhyet mustat hiukset, jolla on mustavalkoiset silmälasit (Armanit, mä tarkastin asian kun se ei huomannut, ei se kovin vaikeata ollutkaan kun sen sangoissa lukee molemmin puolin Armani), ja jolla on vihreät silmät, tumman vihreät, ja musta tuntuu, että mä pyörryn ihan kohta. Mä annan sille mun numeroni kun se pyytää sitä (luojan kiitos me ei olla aikuisia, Jätä se! –elokuvan nähneenä mä voin vain kuvitella, kuinka kamalan vaikeaa aikuisilla asiat on, mulla on ensi käden tietoa tästä aiheesta), ja se ei edes hörähdä mun nimelle (mä tiedän, että nimen pääte on lähinnä turhaa erilaisuuden tavoittelua, mutta syytä mun äitiä tästä vaan, kiitos, koska mä voin kertoa että en omissa ristiäisissäni ollut ihan valmis huutamaan vastaan, mä olin valmis vain huutamaan, mistä äiti jaksaa muistuttaa, ihan kuin se olisi joku ihme että vauvat huutavat kun ihmiset tuijottaa niitä ja joku ruma mies läästii niiden päähän vettä?). Mä jään pois kahta pysäkkiä ennen kuin Nuutti sanoo jäävänsä pois, ja mä kävelen kotiin pää pyörällä, enkä edes huomaa ihmetellä, että äiti ei sanokaan mitään mun märästä ja haisevasta olemuksesta, eilisistä meikeistä eikä – no joo, totta puhuen, ei yhtään mistään. Se vaan kysyy, oliko kivaa, ja mä sanon, että on, ja se toteaa että jääkaapissa on lounaalta yli jäänyttä sosekeittoa. Ihan aikuisten oikeasti. Nuutti?