XIII | 36166

Okei, joo, mä en välttämättä hakenut [i]ihan[/i] tätä lopputulosta. Ile istuu tuijottamassa suoraan eteenpäin penkissään, se sanoi kyllä aamulla että ei jaksa enää miettiä mitä eilen puhuttiin, koska se oli helvetin humalassa ja että se on pahoillaan siitä, miten se mulle puhui. Ei siinä mitään, mulla ei ole siinä mitään ongelmaa. Ongelma on siinä, että... No niin, ongelma on siinä, että Ile katsoo suoraan eteensä. Se ei puhu mulle, se ei puhu Saanalle eikä Aadalle, se katoaa välitunneilla tupakalle, eikä se vastaa selkeisiin keskustelunyrityksiin sen paremmin kuin yhden tai kahden sanan lauseilla, että yritä siinä sitten keskustella ihan mistä tahansa sen kanssa. Niin, vittu. Mä en hakenut ihan tätä kirjoittamalla sen statuksen, koska joo, siitä huomaa että se on niin sanotusti päässyt yli. "Ile, mikä vittu sua vaivaa", mä suhahdan kesken äikäntunnin, en enää kestä tätä kaikkea hiljaisuutta. "Sä oot ihan hiljaa. Miksi." "Koska. Mua ärsyttää." "Mikä sua ärsyttää?" "Yleisesti kaikki." "No anteeksi." "Et sä erityisesti", se mutisee, "vaan ihan kaikki." Yritä nyt olla vähän vielä teinitytömpi, jooko Ile kiltti, olisit nyt ihana. Mä tiedän että sä pystyisit siihen! Ei kun hetkinen, odotapas, tuskin pystyisitkään, koska oot tollainen, joten haista vittu, Ilkka Romu. Niin. "Mikä ihan kaikki?" "Mä ajattelin koko viime yön." "No mitä sä oot ajatellut?" "Että miksi vitussa ihmisen pitää olla niin saatanan tyhmä." "Miten niin saatanan tyhmä?" "Niin, haavoittuvainen. Mä rupesin kelaamaan, että kato, jos ihminen ei kiintyisi kehenkään, niin sillä olisi paljon helpompi olla yleensäkin itsensä kanssa, ja muiden kanssa, koska ei olisi kenenkään kanssa mitään tunnedraamaroskaa?" "... Kuule Ile, musta tuntuu että sä oot vähän hakoteillä sun teoriasi kanssa." "Ai kuinka niin?" "No, tuota, anteeksi että mä sanon näin, mutta sä puhut ihan täyttä paskaa. Tai siis, kulta pieni, tajuatko sä yhtään mitä sä löpiset? Että sun ei pitäisi kiintyä yhtään kehenkään, koska sua tulee kuitenkin sattumaan jossain vaiheessa, joten sä ennaltaehkäiset sitä?" "Öö, no tuota, joo?" "... Eli sä elät koko ajan yksin ja paskan olon kanssa, ettei sulle tulisi pitkään jatkueen loistofiiliksen jälkeen paska olo?" "Kuka sanoo että yksin on paska olla?" "No öö, sinä olet sanonut. Aika monta kertaa. Ainakin kännissä. Viimeksi varmaan torstaina." "Se oli torstaina se, mä olin viime yönä selvänä, joten mä pystyin ajattelemaan suht järkevästi." "Järkevästi? Sinä?" mä yritän heittää jutun läpäksi, laihoin tuloksin. Mä voisin heittäytyä lattialle kirkumaan, potkia ja hakata jokaista raajaani siihen ja raastaa hiuksia, ihan vaan siitä riemusta että musta tuntuu, että tämä ainakin on mun vikani. Mun ei olisi pitänyt sotkeutua tähän koko juttuun, mä mietin taas, mun olisi pitänyt antaa olla, koska alun perinkään koko Ilen elämä ei kuulunut millään lailla mulle, joten miten mä sitä pystyin lähtemään sorkkimaan? Voi luoja, mä voisin tappaa itseni tai jotain. Voi luoja, mä alan kuulostaa Saanalta. Sen lisäksi, että olen kuulemma kylmä paskiainen (Ile kyllä sanoi, ettei tarkoittanut sitä, mutta otetaanpas tässä kohtaa huomioon että tässä maailmassa on kaksi rehellistä ihmistä, ja ne ovat pikkulapsi ja humalainen, jotenka), mä alan kuulostaa Saanalta. Tää alkaa mennä aika surkuhupaisaksi, tää koko juttu, ja mä vain toivon, että saisin tämän ratkaistua jotenkin. Mun on pakko keksiä jotain, koska mä en uskalla enää lähteä sähläämään mitään Ilen kanssa statuksien avulla, mä en vain uskalla, koska mä olen koko ajan tarkoittanut hyvää ja no niin, mitähän tässä nyt on koko ajan tapahtunut, en mä ainakaan ole saanut kaikkea menemään koko ajan huonommaksi ja huonommaksi. Mun täytyy keksiä jotain, mitä mä teen, jotain, mihin mä en tarvitse Facebookia, ja aika äkkiä sittenkin. Ile ei kävele mun kanssa samaa matkaa kotiinpäin, vaan mä kävelen yksin ohitse kun se hyppää bussiin päättärillä. Se ei edes vilkaise muhun päin, ja mua alkaa masentaa vaihteen vuoksi tämä koko touhu, mä voisin haluta pois tästä tilanteesta ja mun on pakko keksiä jotain, miten mä parannan tämän, koska mä en voi antaa asioiden jatkaa eteenpäin tätä rataa. Pää on kuitenkin ihan tyhjä vielä silloinkin, kun Nuutti soittaa mulle ja pyytää luokseen, se haluaa katsoa I know who killed me -nimisen leffan, jossa on kuulemma Lindsay Lohan pääosassa, ja että leffa on huonompi kuin kaikki aikaisemmat ja myöhemmät Lohanin elokuvat yhteensä, mikä taas on aika paha, koska ei sillä ole muita hyviä elokuvia kuin Mean girls ja se joku teinidraamajuttu, mikä sen nimi oli, The confessions of a teenage drama queen? Joku sellainen. Mä hyppään bussiin ja karautan kohti Nuutin kämppää, tyytyväisenä siitä että pääsen kuitenkin sen kainaloon tuijottamaan elokuvaa. Matkalla pysäkiltä eteenpäin mä potkiskelen puoliksi maatuneita lehtiä, ne haisevat hiton pahalta mun nenääni ja ovat kirotun liukkaita, mä vihaan tätä kaupunkia juuri sen täkiä että täällä ei viitsitä haravoida lehtiä pis. Mitä vitun järkeä on istuttaa isolla vaivalla vaahteroita teiden varsille, mä en jaksa uskoa siihen että ne kasvaisivat luonnostaan noin kauniissa rivissä, jos niiden lehtiä ei viitsitä edes siivota eteenpäin? Oppisopimuksella jonkun ihmisparan saisi haravoimaan ne puoli-ilmaiseksi, mutta ei, kai se on parempi että valtio maksaa liukastuville mummoparoille uudet nivelet lonkkiin ja mihin raajoihin ne nyt niitä sitten tarvitsevatkaan. Voi jeesus, mikä muhun on mennyt, mä harvemmin ihan tosissaan mietin mummo raukkoja ja niiden tekonivelten tarvetta. Mikäs tässä sitten, miten vain. Me kietoudutaan Nuutin kanssa yhteen myttyyn katsomaan elokuvaa, sen käsi sivelee mun tätä nykyä ihan reippaasti näkyviä solisluita, ja sen vartalon järkytyksestä mä tasan arvaan, mitä se ajattelee. Miksi (mark z) mulle on suotu poikaystävä, joka huomaa tällaiset asiat. Totta kai, tietenkin se huomaa mun ylimaallisen nopean laihtumisen. Mä en tiedä, en ole erityisemmin vastakkaista sukupuolta tai sen ajatusmalleja tutkinut Ileä (joka on yksi mun muijista) ja Nuuttia (jonka mä olen tuntenut öö mitä, vähän päälle kuukauden) lukuun ottamatta, mutta jotenkin musta tuntuu, että ainakin kaikki aina väittävät että eivät miehet huomaa yhtään mitään, uudesta kampauksesta saa mainita viidesti ja persikka on yhtä kuin vaaleanpunainen. Mutta ei mitään, Nuutti se huomaa kaiken, ja mä odotan koko ajan siltä saarnaa siitä, että mä olen laihtunut, ja se luultavasti miettii, että kuinka lihava mä olen joskus aikojen saatossa ollut jos olen laihtunut näin kamalasti suurin piirtein kuukauden aikana. Että ei tässä mitään, oikein hienosti menee. Nuutti ei sano mitään mun solisluista tai painosta yleensäkään, mikä taas on suhteellisen hieno juttu. Mä päädyn pussailemaan Nuutin kanssa, koska totta puhuakseni tämä elokuva on tasan yhtä paska kuin mä uskalsin odottaakin pelkästään nimen Lindsay Lohan perusteella. Huono juoni, surkeaa näyttelemistä ja en tiedä, ihan järjetöntä, kliseitä siellä täällä ja vähän tuollakin, niin paljon että alkaa puyrsua korvista ulos. Tämä on aika naurettavaa, että me tuhlataan Nuutin kanssa aikaamme ihan oikeasti tällaisiin elokuviin, me katsotaan komedioita, niin kuin Aamunkoin ykkösosa, Epäilys ja I know who killed me, ja sitten... no joo, vaikka mitä. Tosin täällä ei oikein voi tapahtua vaikka mitä, koska Nuutin äiti tulee ihan koska tahansa kotiin, ja no niin, mä en haluaisi jäädä kiinni housut nilkoissa, tai lattialla, tai oikeastaan missään muuallakaan kuin päällä. En tiedä, mutta musta tuntuu vähän, että se ei välttämättä olisi paras mahdollinen kohtaaminen anoppiehdokkaan ja miniäehdokkaan välillä, tai no niin, mikä mä olen tähän mitään sanomaan, ei mulla ole kokemusta oikein kovinkaan paljoa. "Odota", Nuutti sanoo, kun mä yritän vetää siltä paitaa pois, no niin, ei se kai haittaa jos sillä ei ole paitaa? Multa ei saa lähteä vaatteita, koska no niin, ei se ole vissiin kovinkaan yleisesti hyväksyttävää, mutta Nuutilta varmaan saa, koska sehän nyt asuu täällä ja muutenkin? Ja sitä paitsi, Nuutilla on hiton hyvä kroppa, ainakin jos vertaa mun omaani. Iho ei sentään roiku siinä, missä oli enemmän täytettä (jotain iloa Facebookistakin, se sentään ymmärsi kiskoa mun ihon kireälle niin että mun ei tarvitse selitellä viidenkymmenen vuodenkin kuluttua roikkuvaa masunahkaani tai reisiäni), mutta en mä tiedä, musta ei ole enää kovinkaan kaunista että mun iho pingottaa luiden välillä. Jälkikäteen ja järjellä ajatellen mun vartaloni ei ole koskaan ollut mikään varsinaisesti lihava, vähän pyöreänpuoleinen mutta siedettävä, ja mulla on ikävä sitä vartaloa. Tämä on perseestä, koska nyt mä en voi syödä yhtään missään missä on ihmisiä ympärillä, ainakaan sellaisia jotka mä tunnen ja joilla on jotain väliä mulle, koska jos mä syön, ne odottavat koko ajan että mä menen vessaan oksentamaan. Mikä taas on harvinaisen perseestä, koska mä en oikeasti sellaista harrasta, en ikinä pystyisi siihen, ja mä luulin että tytöt ja Ile ymmärtäisivät paremmin. Voi paska, mun ei pitäisi eksyä ajattelemaan Ileä, ei olisi pitänyt, koska mä en saa ajatuksiani siitä irti enää mitenkään liian helposti, voi vittu, ei. Mä en tajua, mikä helvetti Ilen ongelma on. Tai siis, se on totta että itku pitkästä ilosta vai miten se menikään se ikivanha sanonta, joka me ollaan kaikki kuultu vähän turhan monta kertaa elämissämme, miten vain. Se on ihan totta, mutta sitä mä en ymmärrä, että miksi ei voi nauttia silloin kun on nautittavaa ja itkeä sitten myöhemmin? Oikeasti. Mä tiedän, että mä olen aiheuttanut tuon, koko juttu meni ihan vitusti yli juuri sen takia että mä kirjoitin siitä Facebookiin, tämä on mun vikani. Jotenkin aika karua ajatella, että on mun vika että Ile on kylmä paskiainen, mitä se ei ole koskaan ollut. Ihan kuin mä olisin läpikäynyt sen kanssa järkyttävän, kivuliaan eron, enkä vain kirjoittanut siitä Facebookiin statusta. Mutta niin se on, siitä ei ole enää mitään epäilystä, homma on kokonaan mun vikani ja mä voisin kyllä kantaa siitä vastuuni - jos mä tietäisin, miten mä siitä vastuun kannan. Tai siis, sehän ei välttämättä ole tasan noin helppoa, mä voisin kuvitella, tai jotain? Mun mielestä vastuun kantaminen on sitä, että myöntää jutun ja sitten yrittää ehkä korjata sen, mikä on helpommin sanottu kuin tehty, koska mulla ei ole aavistustakaan siitä, miten mä voisin tämän korjata. Mä en uskalla käyttää Facebookia apunani enää, koska en mä voi tietää kuinka pahasti se sotkisi asiat, jos mä nyt kirjoittaisin statuksen tästä. Mä voisin kusta koko roskan entistä pahemmin, ja sitten mä ajattelisin jälkikäteen, että miksi mun piti mennä sotkemaan. Toisaalta se olisi järkevää, yrittää korjata tämä sillä tavalla kuin se on alkanutkin, eli Facebookilla, mä en vain tiedä, mitä mä uskaltaisin kirjoittaa sinne niin että en sotkisi asioita paljon pahemmin vielä, mä en halua muuttaa asioita enää yhtään pahemmaksi kuin ne jo ovat. Ei voi olla just näin hankalaa. "Mitä sä mietit?" kysyy Nuutti, kun me ollaan taas jotenkin suht koht valmiina katsomaan leffaa. "En mä oikein mitään", mä vastaan vältellen, "asioita, ihmisiä." "Mitä asioita ja ihmisiä?" "No en mä tiedä, sinua. Ja Ileä. Mulla menee siihen jätkään ihan huolella hermot." "Mitä se tällä kertaa?" "Valittaa sitä, että se ei voi olla taas kenenkään kanssa läheinen koska loppujen lopuksi sattuu kuitenkin, niin että on parempi turruttautua kokonaan olemaan yksin ja ties mitä paskaa." "... Okei, no tuota, mä en tähän oikein voi sanoa mitään." "Tajuutsä, se on ollut viikon kännissä, sitten sen onnistautui irrottua rakkaasta viinastaan ja se päätti tuollaisen asian. Mä en ala, oikeasti." "Joku tarvitsee vissiin lisää viinaa tai jotain", Nuutti sanoo ja mä tunnen, miten se kohauttaa olkiaan mun takana, mä olen päätynyt sen jalkojen väliin nojailemaan sen rintaan oikein mukavasti. "Mitä sä tarkoitat, lisää viinaa?" "No jos pyyhki kännissä paremmin ja sentään se oli silleen että te ootte sen kavereita, niin?" "Nuutti, sä oot nero", mä sanon ja käännän päätäni, nojaan kaulaani taaksepäin niin että yllän suikkaamaan sille suukon poskelle. Koska niin, eikö se ole aika järkevä ajatus? Tai no en mä tiedä, ei tässä tilanteessa varmasti oikein mikään voi olla järkevä ajatus, ei todellakaan, kun ottaa huomioon sen että mä tosiaan olen aiheuttanut koko roskan Facebookin avulla, sen jos ottaa huomioon niin tajuaa, että ei tässä koko roskassa ole järjen häivääkään enää. Joten se siitä. Mutta niin, kuten Nuutti sanoo niin eikö Ile tarvitse viinaa? Ja totuushan on, että ihminen on vastaanottamaisillaan humalassa (ja jos ei ole, niin pistetään olemaan), koska musta tuntuu, että vaikka mä kuinka kirjoittaisin statuksia, mä en saisi Ileä selvinpäin kuuntelemaan itseäni. [i]Mulla on ollut ikävä ildun kanssa dokaamista, mut ähähä ♥[/I] Ei sitä kai kauheasti selvemmin voi sanoa? Tai totta kai voisi, mutta se taas ei olisi yhtään niin kivaa, ja mä tiedän kyllä, että Facebook tietää, mitä mä tuolla ajan takaa, nimittäin sitä, että [i]Ile perkele soita tai pistä viestiä, että mä tulisin ryyppäämään[/I]. ”Mitä sä teet”, Nuutti kysyy ja kurkottelee kaulaansa nähdäkseen mun puhelimen näytön. Se ei tietenkään näe sitä jostain täydellisestä syystä, se katsoo siihen siinä kulmassa että näkee näytöllä pelkkää mustaa, mikä on sinänsä aika siistiä. ”En mitään ihmeellistä”, mä totean ja jään odottamaan Ileltä viestiä, soittoa tai mitä tahansa yhteydenottotapaa. ”Nuutti hei, kerro mulle, mikä pakkomielle sulla on tällaisiin leffoihin?” mä kysyn siinä vaiheessa, kun Lindsay Lohanilta (tai itse asiassa Lindsay Lohaneilta) lähtee sormet irti. ”Tää on ihan loistava”, Nuutti toteaa. ”Ihan vitun nerokas, koska hei kelaa, että joku tekee tällaista kuraa ihan tosissaan? Sama Twilightien kanssa. Ne on oikeesti ihan tosissaan tekemässä niitä leffoja.” ”No joo, ja jotkut ihan tosissaan kattoo niitä”, mä mietin. ”Mut miksi sä katot, sä et vissiinkään katso tätä roskaa mitenkään liian tosissasi?” ”Ei aina tarvii kattoa tosissaan”, poika nauraa, se tuntuu mukavana värinänä mun selässä. ”Musta nää on omalla tavallaan ihan vitun hienoja. Ja sitä paitsi, antaa ainakin syyn lähennellä sua, eikö?” ”Sä oot ihan tyhmä”, mä nauran, kevyemmin kuin pariin päivään, koska päätin juuri, että mä selvitän tämän jutun. Tänä iltana. Kun me ryypätään Ilen kanssa. Se siitä, niin helppoa tämä on. Ainakin toivottavasti. Mun ei tarvitse odottaa varttia pidempään, kun mun puhelin vibraa ja mä avaan viestin, Ileltä, totta kai, keneltäkä muultakaan. [i]Tuu meille, mulla on ikävä sua. Mulla on citronia jos kiinnostaaaaa[/i] Totta vitussa kiinnostaa, tai okei, mä en oikeasti harrasta viikkokännejä mutta mitä pienistä. [i]Menee päälle tunti ja tuun sit, näkyy. Näkyy[/i]. eI luoja, mä olen paras, mä olen loistava, mahtava ja sitä rataa, ihan mitä tahansa ylisanoja sä keksitkään tähän hätään, niin voit käyttää nyt, koska mä en kirjoittanut suoraan mitään vaan kirjoitin vain, että me mennään ryyppäämään, ja näin ollen mä saan selvitettyä koko jutun melkein kokonaan ilman Facebookin apua. Mä olen loistava, upea, ja niin edespäin. Mä odotan innosta täristen, että leffa loppuu, ja siinä vaiheessa kun molemmat Lindsay Lohanit lopultakin lojuvat sylikkäin maassa, mä nousen ylös, kumarrun suutelemaan Nuuttia huulille ja sanon, että mun on pakko lähteä Ilelle. Se katsoo mua toinen kulma kohollaan ja toinen kurtussa, mä en tajua miten se pystyy tekemään tuon kamalan Lauri Tähkä -ilmeen, no jaa, onnea sitten sulle vain, Nuutti, kun osaat tehdä sen, tai jotain siihen suuntaan. Ei, mä en tiedä. "Mitä Ile?" "Kysyi että voinko mä mennä sinne, ja musta tuntuu että se oikeasti tarvii mua." "Senhän ei pitänyt haluta olla kenenkään kanssa läheisiä?" "Joo en mä kans tiedä, se yt vähän vissiin vaihtelee mielipidettään. Toisaalta, mä olen salaa ihan varma että se on myös muija, joten niin. Se selittäisi aika paljon kaikkea." Hetken aikaa mä pyörittelen mielessäni mahdollisuutta, että kertoisin Nuutille, että mä tein sen ihan itse, sain Ilen tekstaamaan mulle että haluaa juoda Citronia mun kanssani, mutta se johtaisi eteenpäin kysymyksiin, enkä mä oikeasti halua tunnustaa Nuutille, että... mitä? Että olen keksinyt koko jätkän omasta päästäni? Jotain siihen suuntaan. Ei oikein innosta, et säkään välttämättä haluaisi kuulla tyttöystävältäsi, että se on oikeastaan noin niin kuin suurin piirtein vain [i]luonut[/i] sut. Ehkä se on ihan ymmärrettävää. Joten mä pidän pääni kiinni, se on luultavasti helpompaa meille molemmille, ja suutelen Nuuttia uudestaan. "Voidaanko me nähdä huomenna?" mä kysyn kauniisti hymyillen. "Tuu meille huomenna. Mä voisin vuokrata sen ekan osan Houkutuksesta." "Kuulostaa ihan loistavalta, muru", Nuutti virnistää, "mä niin rakastan Kristenin ähkintää." "Onks sulla jotain muuta kerrottavaa vielä?" mä kysyn ja virnistän, saan Nuutin virnuilemaan takaisin kun se nousee ylös ja seuraa mua eteiseen, missä mä otan naulasta hupparini ja vedän Converset jalkaan. Eteisessä se suutelee mua vielä kerran ennen kuin mä lähden rappukäytävään. Matkassa kestää ehkä kolme minuuttia, mä suurin piirtein juoksen koko matkan. Ile avaa oven, sen silmien alla on mustat pussit, joista mä voin vannoa että en huomannut niitä tänään koulussa. Hyvin pyyhkii vissiin Ildullakin, tai jotain. "Kuka sulle haki?" mä kysyn halattuani poikaa tiukasti, tyytyväisenä siitä että se ei ala selittää mitään omaa paskaansa siitä että se ei halua olla lähellä että sitä ei pian satu. "Iitu", se mutisee, no kukas muukaan, naapurin kaunis neitonen, joka harrasti vielä vuosi sitten tissien vilauttelua tarkoituksella oman huoneensa ikkunassa, josta sattumoisin näkee suoraan Ilen huoneeseen ja toisin päin. Ihan kivaa jos tykkää vilauttelusta, mä en välttämättä harrastaisi, mutta toisaalta, kyllä Ilelle nyt kelpaisikin vilautella tissejä, jos sen pystyy näkemään miehenä, toisin kuin minä. Tai siis, totta kai se on ihan supermiehekäs ja kaikkea, mutta jos mä olen jumittanut sen ja muijien kanssa luoja ties kuinka kauan, niin ehkä on ihan ymmärrettävää että mä en osaa katsoa sitä muuna kuin yhtenä muijista. Luojan kiitos se ei tiedä, mitä mä ajattelen. Me blandataan Citronimme appelsiinimehuun, jota Ile on hankkinut samalla reissulla kun Iitu vissiin haki sille viinat. Mikään ei oikeasti voi olla parempaa kuin Citron ja appelsiinimehu, mä lupaan, kannattaa joskus maistaa jos saat Citronia käsiisi. Me kipataan kurkkuumme viinaa hiljaisina, juodaan mahdollisimman nopeasti, tai siltä musta ainakin tuntuu, eikä se sinänsä ole mitenkään omituista - ei ole eka kerta kun me ollaan vedetty pikakännejä ihan vain siksi, että me voidaan. Ei sillä, mä en ole juonut viikolla kuin ehkä ysiluokalla viimeksi, mutta mitäpä pienistä, ei siinä kai mitään vikaa ole juoda silloin tällöin viikolla? Ei mulla kuitenkaan krapulaa ole. Tai ainakaan ei ennen ollut, mä totean muistaessani synttäreitäni seuraavan päivän. Mistä vitusta se krapula paukahti, koska okei joo, mä olin silloin myös ihan ketusti liian humalassa (eikö siitä kerro aika paljon se, että mä tosiaan sammuin Ilen viereen toisen sen pikkusiskon sänkyyn), mutta siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska yleensä kun me juodaan, me sitten kanssa juodaan ihan kunnolla. Se oli mun elämäni ensimmäinen krapula, ja toivon, että viimeinen, koska mulla ei ole mitään sen suurempaa halua huomenna selitellä äidille, että miksi mulla on niin kamalan paha olo tiistaiaamuna. Aamupahoinvoinniksi se sen luultavasti kuittaisi, mikä taas olisi tosi paskaa, koska se jaksaa edelleen jankuttaa sitä että on ihan liian nuori olemaan isoäiti ihan vielä. Äiti kiltti, ei aina tarvitse kertoa suoraan mitä ajattelee, okei? Koska kyllä mä huolehdin ehkäisystä ja sitä rataa, ei huolta. Tässä yhteiskunnassa on vähän vaikeaa olla osaamatta huolehtia ehkäisystä, paitsi että mä olen kuullut jännän tarinan muijasta, joka kysyi lukion ykkösellä, että mikä vittu mahtaa olla kondomi. No joo, mutta sepäs on sen muijan häpeä, eikö? Koska tosiaan, mä olen ollut suomalaisessa peruskoulussa koko koulu-urani ajan, ja siellä aloitetaan seksuaalivalistus hyvin, hyvin pienenä. Mä muistan piirrelleeni ekat siittiöt ympäristötiedon vihkoon ollessani noin kahdeksan. Niin että joo, ehkä mä osaan huolehtia asiasta. Mutta toisaalta, miksi Suomessa on sitten niin perkeleen paljon teiniäitejä? Voi luoja, en tiedä, en ota kantaa, lopetan ajattelemisen kiitos tähän paikkaan, mun mielestä se on ihan hyvä suunnitelma. Pikku hiljaa me aletaan humaltua, mutta ollaan ihan yhtä lailla hiljaa, Ilellä on noussut toleranssi (vai mikä ihme se sana olikaan, en minä muista, ei aavistustakaan) sitä rataa kun se on juonut tässä sen Liia-insidentin jälkeen, mutta mulla nousee melko kevyesti päähän, koska en ole juonut yli viikkoon, koko sinä aikana kun olen tuntenut Nuutin. Ehkä vähän hauskaa, että mä tapasin sen krapulassa? Mutta miksi mulla oli krapula (facebook) koska mulla ei yleensä ole? Sitten mä muistan, että olen kirjoittanut Facebookiin joskus aikoja sitten siitä että mulla on niin kamala kankkunen, enkä kirjoittanut sitä siksi, että mulla olisi ollut, vaan siksi, että halusin sopia mukaan joukkoon, mua on häirinnyt suurin piirtein aina se, että mulla ei ole krapulaa siinä vaiheessa kun muijat ja Ile lojuvat pitkin kämppää aurinkolasit silmillään (vittuakos täällä on niin paljon ikkunoita, valkoiset seinät eikä mitenkään liian useassa ikkunassa verhoja ja sitä rataa, se on varmasti yhtä helvettiä krapulassa). Joten totta kai se on ihan helppoa vain sanoa, että mullakin on kamala darra, oksettaa niin paljon ja päätä kivistää ja luoja ties mitä muuta? Niin. Voi luoja. Mitähän kaikkea muuta mä olen kirjoitellut Facebookiin, kun ottaa huomioon, että joskus aikoja sitten, ennen Nuutti-juttua, kirjoitettu valhe on käynyt toteen, niin kuinkakohan pitkälle niitä oikein riittää? Mitä mä olen kirjoittanut? Mua kylmii kevyesti, kun mietin, mitä kaikkea on tullut kirjoitettua. Tuskin kovinkaan paljoa mitään kovinkaan vaarallista, mutta mun täytyy oikeasti pitää varani jatkossa. Voi luoja. Eli luultavasti mulla on huomennakin krapula, no jaa, ihan sama, mä olen ollut puolet viime viikosta pois koulusta koska huolehdin Ilestä, niin että tuskin se nyt niin kamalasti tuntuu missään. Toivottavasti? Sopiihan sitä toivoa... "Ile." "Elisabetta." "Mitä sulle kuuuluu!" Ärsyttävä, pitkitetty U, jota mä en edes tarkoittanut pitkittää. Mä tunnen alahuulessani, että alan olla oikeasti humalassa, mä tiedän että se kuulostaa vähän tyhmänpuoleiselta mutta tosiaan, itse huomaan sen siitä että mä en tunne alahuultani muuta kuin painavana ulokkeena suussani. Kuulostipa omituiselta. "Ihan vitun loistavaa", Ile sanoo ja hymyilee silmät hieman harittaen, okei joo, alkaa sitäkin vissiin humalluttaa. Mikäs tässä vajaan tunnin pikakännit, ei tässä mitään. Ei tee kyllä ihan oikeutta jumalattoman kalliille Absolut Citronille, että sitä kitataan tälleen, pelkästään niin että saadaan mahdollisimman nopeasti kännit aikaan, mutta ei voi mitään, kun se nyt on vaan niin [i]hyvää[/i]. "Mitä sulle!" "Oikeestiko ihan vitun loistavaa?" mä tiedustelen. "No öö joo. En mä tiedä." "Etkö sä oo enää sitä mieltä, että sun pitäisi pysyä kaukana kaikista, että ei satu?" "Joo, mutta ryyppääminen on kivempaa jos on seuraa." "Ai, että mä kelpaan vain ryyppyseuraksi." "Ellu hei", Ile sanoo ja katsoo mua vakavana, sen lasi jähmettyy puolimatkaan huulille kun se tuijottaa mua vakavasti. "Elisabetta. Sä oot mun Pepper Pottsini." "Okei?" "Ja hei, ei Tony Stark selviäisi siitä jos Pepper Potts menisi ja öö, niin, kuolisi. Tai katoaisi, tai mitään." "Mut Tony vois aina ottaa Captain American", mä ehdotan. "Ei Tony oo sellanen poika, ei se vois ottaa Kapua." "Miten vaan." "Joko sä tajuat?" "No tuota, vaikka sun vertauksesi oli ihan yliluonnollisen hieno ja sitä rataa, niin en oikeastaan", mä totean. Luoja, että mun päässä heittää, kun mä vain käännän sitä liian nopeasti oikealle. "Mä avaan ikkunan", mä ilmoitan, kun Ile pistää palamaan. "Anna mennä. Miksi sä et tajua." "En mä tiedä, en mä tajua mitä vittua sä tarkoitat tuolla, koska hei ei Tonykaan vietä koko päivää miettien et mitä jos Pepper kuolee, niin miksi sun sitten pitäisi?" "Koska elämä on paskaa?" Ile ehdottaa toiveikkaasti. "Ei kelpaa." "No en minä tiedä, mut vittu hei Elisabetta, tajuatsä -" "Mä tajuan aika paljonkin asioita, ja Ile, mun on pakko kertoa sulle yks juttu." "Anna tulla." "Mä tapoin Liian." Ile katsoo mua suu auki pitkään, vähän turhan pitkään jos multa kysytään, sen suu oikeasti roikkuu auki niin että hyvä että kieli ei tipahda ulos omia aikojaan. "Mitä sä just sanoit?" "Niin, että mä tapoin Liian." Vielä äsken, ennen kuin mä sanoin tästä mitään, musta tämä tuntui ihan hyvältä idealta kertoa Ilelle, että mä tapoin Liian, mutta ei sittenkään tainnut olla paras mahdollinen ajatus. "Ile hei, saanko mä selittää sulle yhden jutun?" "Sanoitsä just että sä tapoit Liian?" "Joo, mut mä selitän sulle. Mä en tappanut sitä siinä mielessä että olisin työntänyt sen auton alle tai mitä sille nyt kävikään kun mä en muista, anteeksi, tuo kuulosti ei niin kivalta, mä oon pahoillani", mä mutisen. "Mutta kuunteletsä jos mä kerron?" "No kerro", Ile sanoo kulmat kurtussa. Luojan kiitos se on humalassa, luojan kiitos mä olen vielä enemmän humalassa. Mutta miksi ihmeessä mä edes aloin kertoa tätä, oliko siinä taas mitään järkeä, voi vittu, Elisabetta, oliko pakko. Enää mä en kuitenkaan voi perääntyä, koska kerran aloitin jo. "Ile, Nuuttia ei oo olemassa." "Totta kai Nuutti on olemassa", se sanoo tyhmänä. "Mä näin sen ihan omin silmin tässä ei niin kovin kauan sitten." "Joo, no, nyt se on olemassa, mutta se ei ollut olemassa vielä kaksi kuukautta sitten." "Mitä sä tarkoitat?" "Sitä, että mä keksin koko roskan omasta päästäni aluksi enkä sitten voinut enää lopettaa. Älä tapa mua, jooko?" "Miksi sä muka niin olisit tehnyt?" "Koska mua vitutti että kaikilla muilla oli joku, sulla oli se sun varattu mysteerimuijas -" "Joka olit sä, saanen huomauttaa." "Et saa. Sulla oli se, ja Saanalla nyt oli naisia ja Aada sättäsi suurin piirtein kaikkien yli kaksikymppisten kanssa." "Niiin?" "Ja mulla ei ollut ketään, joten mun oli pakko keksiä itselleni jostain mies, ja mä kirjoitin sen Facebookiin, ja mun synttärien jälkeen mä tapasin Nuutin." "Miten sä sen tapasit?" "Muistatsä mitä mä oon kertonut, että miten mä sen tapasin?" "En mä muista, jotain että se tarjos sulle sateenvarjoa tai jotain." "No, niin mä tapasin. Teidän dösärillä, kun olin menossa kotiin." "Etkä oo tosissas." Luojan kiitos Ile on humalassa, se saattaa ehkä uskoakin mun tarinani. Mua jännittää, mutta mä olen silti samaan aikaan ihan rauhallinen, mua huojentaa koska pääsen kertomaan tämän koko jutun edes jollekin, ihan sama jos se on ihan vitun päissään eikä luultavasti muista huomenna koko juttua, ei se haittaa, kunhan pääsen nyt kertomaan sen ylipäätään jollekulle. "Ja silleen. Ja muistatko kun sä ekan kerran sanoit mua sun Pepper Pottsiksi?" "Muistan toki." "Ja sanoit silloin siitä, että mä oonkin se mysteerimuija jonka sä oot halunnut kauan ja plaa plaa." "Näin tein." "No, mä kirjoitin silloin sen statuksen. Herraisä, etkö sä käy Facebookissa?" "En mä jaksa." "Okei, selittää paljon. Niin. Ai niin ja mä sain ne kengätkin FAcebookin avulla." "Ai miten?" "Kirjoitin siitä lahjakortista statuksen, ja kaksi päivää myöhemmin mä sain sen lahjakortin." "Yritätsä sanoa tosissaan sitä että sä kirjoitat Facebookiin ja sitten tapahtuu niin kuin sä oot kirjoittanut?" "En yritä, vaan sanon." "Ellu heei..." "Joo joo, ja kuuntele, mun on pakko kertoa tää juttu sulle nyt, joten oot ihan hyshys, okei?" "No anna tulla." "Mä kirjoitin susta, että sä hankit tyttöystävän. Ja sitten tuli Liia." "Joo." "Niin. Liia on mun luoma henkilö. Tajuatko sä?" "Tajuan", Ile sanoo vakavana, ja mä en jaksa uskoa siihen, että se oikeasti tajuaisi, mutta mikäs siinä jos tykkää. Ainakin se kuuntelee ihan hiljaa, mitä mä puhun sille, mikä taas on loistavaa, koska jos se on humalassa, siltä saa harvemmin suunvuoroa, joten niin. "Mä loin Liian. Sitä ei koskaan ollut olemassa." "Okei?" "Joo. Mutta mä en tarkoittanut että siitä tulisi tuollainen, vaan mä kirjoitin siitä vaan että sä hankit itsellesi naisen ja kaikki on kivaa kun sulla on tyttöystävä ja mulla on poikaystävä ja me voidaan olla yhdessä onnellisia meidän parisuhteissa ja luoja ties mitä." "Okei?" "Joo, mutta mä en tajunnut että Liia olis sellainen kuin se on. Tai että Liiasta tulis sellainen kuin tuli. Meillä meni tyttöjen kanssa hermot siihen ihan vitusti, että se muutti sua ihan hirveesti, se teki susta ihan eri ihmisen kun sä vaan kuolasit sen perään koko ajan koulussa, tai siis sen koko ajan kun et kuolannut sen suuhun, hyi helvetti nyt alkoi ällöttää", mä hihitän, "tai siis, toisen suuhun kuolaaminen?" "Ellu, sä oot aika ällö." "Sehän rimmaa! Ellu ja ällö? Mut en mä oo Ellu, mä oon Elisabetta." "Pää kiinni, eikä ees rimmaa. Jatka tarinaas, tää on aika kiinnostavaa. "No, tuota, mulla meni hermot, ja lopulta mä kirjoitin Facebookiin että RIP Liia." "Ootko sä ihan vitun tyhmä! Tajuutko sä että jos joku näkee sen kun se on hengissä niin sulla ei käy mitenkään liian hyvin, tajuutsä?" "Joo, mutta kukaan ei nähnyt. Koska niiden statuksien pitää olla näkyvillä että ne toteutuu, niin se oli muutaman tunnin, mutta sitten mä piilotin sen muilta kuin läheisiltä kavereilta. Eli muilta kun sulta ja Saanalta ja Aadalta." "Okei." "Ja mä kirjoitin myös, että sä pääset yli, mikä johti siihen että susta tuli vitun kylmä kusipää, enkä mä olis saanut ruveta vaikuttamaan tuolla tavalla yhtään mihinkään, siis muihin kuin mun keksimiin ihmisiin, mutta kun mä en tiennyt mitä muutakaan mä tekisin kun sä vaan itkit Liian perään ja mä en kestänyt katsoa vierestä kun sulla on paska olo, joten mun oli pakko kirjoittaa status että sä pääset yli. Ja sä pääsit yli ja susta tuli tuollainen kuin sä olet. Tai siis, kun sä oot että ei pidä kiintyä kehenkään kun kuitenkin sattuu, se johtuu siitä että mä kirjoitin sen yhden vitun statuksen." "Väitätkö sä, että mä tajusin sen sen takia että sä kirjoitit siitä Facebookiin?" "Joo. Mä en pakota sua uskomaan. Ja me ollaan tässä nyt sen takia, että mä kirjoitin Facebookiin, että mulla on ollut ikävä sun kanssa dokaamista." "Elisabetta, mikä vittu sussa on vikana", Ile sanoo, mutta ei ilkeästi vaan nauraen, "mitä vittua tuo on? Sä väität että sä tapoit mun tyttöystävän ja teit sen Facebookilla ja -" "Mä en väitä", mä tuiskahdan epätoivoisena. "Kokeile ihan huvikseen uskoa mua." "Todista se." "Mitä?" "Todista. Että sä voit Facebookilla tehdä asioita." "Miten mä sen todistan?" "En mä tiedä, mikä olis toimivaa? Värjää mun hiukset tai -" "Mä en tee enää yhtään mitään mikä liittyy suhun, Ildu kulta. Joten keksi jotaion parempaa, mä e nhalua kusta enää yhtään mitään sun suhteen." "Okei, no tota, hanki meille lisää viinaa. Ettei lopu kesken." "Mitä viinaa sais olla?" mä tiedustelen. "Absolut Raspberryä." "Miksi sitä?" "Koska mä oon juonut vitusti liikaa Citronia." ”Okei, mä todistan.” [i]Salee ildun kaapista löutui LISSÄÄ VIINSS raspbberry <3[/I] Oho, ei voi jaksaa huolehtia kirjoitusasusta. Vittuako tässä puhelimessa on näin saatanan liukas näyttö, että sillä ei saa kirjoitettua kunnolla, niin kuin haluaisi, jos on humalassa, no jaa, eipä sillä niin kamalasti ole väliä. ”Tässä menee joku parikytä minuuttia salee”, mä mutisen, ”joten, miten ois, juodaan Facebookille!” ”Ai sille, että sä tapoit mun tyttöystävän?” ”Ja loin sen. Ja sulla oli kivaa sen kanssa.” ”Niin oli”, Ile sanoo ja kurtistaa kulmiaan. ”Mut ei puhuta siitä. Mä en jaksais ruveta vollottamaan nyt tollasesta.” ”Ihme juttu. Ollaan sitten ihan hys.” Mä kaadan suurieleisesti korkeisiin laseihin noin puolet Absolut Citronia (varmaan meillä on kaks pulloa viinaa ja Ile vaan tahtoo lisää?) ja loput appelsiinimehua, okei joo, viinaa on enemmän kuin mehua ja mä läikytän mehua Ilen huoneen valkoiselle matolle, johon on karissut tuhkaa ja jossa on ihan uusi, tupakan polttama reikä. ”Varmaan sä stögäsit sun mattoon.” ”Stögäsit?” Ile kysyy ymmällään. ”Mitä vittua tarkoittaa stögääminen, oonko mä ihan vitun huono tai jotain, mutta mä en oikeasti vain tajua että mitä sä tarkoitat?” ”Siis, mikä se sana on, siis se on ruotsiksi stumpa, mikä vittu se on suomeksi!” ”Öö?” ”No en minä vittu tiedä, ei kun, helvetti, se on tumpata!” ”Tumpata?” ”Rööki! Tumppaaminen, siis, sammuttaminen, kai sä tajuat?” ”Ai! En mä tahallaan”, Ile sanoo ja kohauttaa harteitaan. ”Joskus vaan käy silleen.” ”Että sä stögäät mattoon?” ”Joo.” ”Sun mutsi varmaan tykkää. Muistuta mua, että mun pitää ottaa matto pois jos mä joskus päästän sut tupakalle mun huoneeseen”, mä hihitän. ”Ihan kuin sun huoneessa saisi polttaa.” ”Jos sä tuut siihen tulokseen, että sä voit kuitenkin olla mun kanssa vaikka saattaakin olla että mä vaikka kuolen jossain välissä, niin mä lupaan että sä saat polttaa mun huoneessa ihan koska tahansa.” ”Sä oot Elisabetta kulta vähän tyhmä.” ”Säkin olet”, mä sanon ja hymyilen humalaisesti. ”Mutta siksi mä rakastankin sua niin vitusti. Sä oot mun Tony Stark ilman mitään rakastumiskuvioita.” ”Ihan loistavaa.” ”Paitsi että sä oot ollut valitettavan paljon hiljaa”, mä huomautan, ”mikä taas ei oo kovin Tony Starkia.” ”Pää kiinni, pallinaama.” ”Mihin?” mä tiedustelen enkä voi olla repeämättä omalle ah niin loistavalle vitsilleni. Vittu [i]mä[/i] olen loistava. ”Mut Ile, oikeesti”, mä sanon vakavoituen. ”No?” ”Mä oikeesti rakastan sua. Sä oot mun paras kaveri ja mä haluan sut takaisin sellaiseksi kun sä olit. Toki mä rakastan sua vaikka sä oisit millainen, paitsi jos sä kosket Nuuttiin niin sitten en, mutta mä haluun sut takaisin koska sä oot ihan loistava jätkä.” ”Mäkin rakastan sua”, Ile sanoo ja hymyilee mulle autuaasti. ”Saanko mä Elisabetta suudella sua?” ”Mä just sanoin että ei mitään rakkauskuvioita meidän Tony Stark – Pepper Potts –kuvioon!” ”Ei mua kiinnosta, ei se oo romanttinen rakkaus –pusu vaan se on ei-romanttinen rakkaus –pusu!” ”Okei, no anna mennä.” ”Ei kun oho, Nuutti, en mä voi.” ”Anna mennä, ei kerrota sille”, mä sanon ja hihitän. Mulla on ollut niin ikävä tätä kaikkea.