XI | 27032

XI Ile näyttää aamulla katuvalta, kun se kävelee kohti mua bussipysäkiltä. Mä olen joka paikasta kipeä viime yön jäljiltä, ja mua ei ihan rehellisesti puhuen vittuakaan jaksa kiinnostaa, mitä sillä on sanottavanaan puolustuksekseen. Se loukkasi mua todella pahasti, se ja sen muija. Ile kävelee mua kohti, mutta sitten jostain paukahtaa Liia, enkä mä kestä katsoa Liiaa koska mä tiedän, mitä sille tapahtuu päivien sisällä. Se näyttää onnelliselta, täydellisen onnelliselta, iloiselta ja luoja ties miltä muulta, joten mä en halua ajatella, mitä mä olen tekemässä sille. Ei sillä, että mä katuisin vähääkään, koska mä en todellakaan kadu. Mä haluan sen eroon, koska täytyy olla todellinen kusipää, että menee sanomaan tuollaista. Tai siis, vaikka Nuutti haukkuisi joka ikisen kaverinsa lyttyyn mulle, kaiken alkaen hiustyylistä ja jatkuen puhetavan kautta kenkien likaisuuteen, mä en ikinä kehtaisi mennä sanomaan sitä niille. En, koska mulla on järkeä päässä, toisin kuin ilmeisesti Liialla. SItä paitsi mä en usko, että Liia on edes oikea ihminen. Se on Facebookin luomus keksityllä tarinalla, Facebook toi sen tänne koska mä kiroitin siitä. Joten se siitä, ei mitään hätää, mä en ole murhaaja vaikka kirjoitinkin siitä sillä tavalla statuksen. Mä olen kirjailija, niin kuin kirjailijat tappavat omia hahmojaan, koska Liia on aivan varmasti mun hahmoni. Liia saa Ilen kääntymään poispäin musta, ja mä olen vielä enemmän raivoissani. Ile näytti siltä, että se haluaa sopia tämän jutun, ja totta puhuakseni mä haluaisin kuitenkin sopia tämän, mä en kestä tätä, mä itkin tänään aamulla suihkussa tajutessani että mulla ei ole enää Ileä, mutta jos Liia saa sen muuttamaan suuntaansa suoraan poispäin musta, niin mitä se kertoo jätkästä? Todella paljon, eikä mitenkään erityisen hyvää. Niin että haista vittu, Ile. Hetken aikaa mä pyörittelen mielessäni toisenlaista statusta, Ilestä kertovaa, mutta palaan sitten takaisin saman tien - en mä sille niin voi tehdä, koska se ei ole mun luomukseni, niin kuin Liia. Ile on oikea ihminen, joten sitä ei voi tappaa, ja totta puhuakseni, mä en oikeasti kestäisi sitä jos se kuolisi, tai jos sille kävisi ylipäätään yhtään mitään. Se on kuitenkin ollut mun paras kaverini hyvin, hyvin kauan. Päivä menee siinä, että mä istun paikallani Ilen vieressä ja tuijotan itsepäisesti suoraan eteenpäin, mä en kuuntele, vaikka Ile koskettaa vähän väliä mun käsivartta ja pyytää mua kuuntelemaan, mä en kuuntele, tuijotan vain eteeni ja alan piirtää tikku-ukkoja, jos en muuta keksi, millä saisin pidettyä huomioni pois Ilestä. Mä en halua puhua, mä en halua yhtään mitään, koska mua on loukattu pahemmin kuin koskaan ennen, se jätkä ja sen kusipäinen muija (mikä muija, se on vasta ihan pikkutyttö) loukkasivat mua niin pahasti että ei mitään rajaa, joten mä en halua kuunnella yhtään selitystä. Mä kihisen raivosta vielä neljän jälkeen iltapäivälläkin, kun päästään lopulta koulusta, ja mä etenen puolijuokua kotiin päin, koska en halua kävellä Ilen kanssa samaa matkaa. Ehkä säälittävää, mutta melko varmasti myös ihan ymmärrettävää. Kaksi päivää menee samaa rataa, eli niin että mä välttelen Ileä, olen niin kuin en huomaisikaan sitä. Sitten Ile ei ilmaannu kouluun, ensin mä en näe sitä bussipysäkillä ja päättelen sen myöhästyneen bussistaan, mikä taas ei ole iso juttu koska seuraava tulee kymmenen minuutin päästä, mutta se ei tule paikalle myöskään ekan tunnin aikana, eikä toisenkaan. Ile ei ole saanut sanottua mulle sanaakaan, koska mä en ole antanut sille siihen mahdollisuutta, mua ei ole Liian purkauksen jälkeen erikoisemmin kiinnostanut keskustella sen kanssa, mutta silti musta tuntuu omituiselta, tosi omituiselta, kun se ei istukaan mun vieressä, edes hiljaa. Saana tai Aada tai kukaan muukaan ei tiedä, missä helvetissä se kuhnailee, ja mua alkaa oikeasti vähän huolestuttaa, siltikin, vaikka se ja sen kusipäämuija tekivät mulle. no, niin kuin tekivät, se on silti ollut mun paras kaverini seiskaluokalta. Ei sitä niin vain lopeteta hden kymmenminuuttisen puhelun aikana, ainakaan huolehtimista kaikesta. ”Mikä vittu se sun RIP Liia –juttus oli?” Saana havahtuu kysymään ruokiksella. ”Eihän se ole kuollut tai mitään, joten miksi miksi RIP?” ”Koska mua huvitti katsoa, moniko sitä edes huomaa”, mä totean, sanon ääneen aikoja sitten keksimäni selityksen, tai ainakin siis eilen keksimäni. Eilen on sama kuin aikoja sitten, eikö juu? ”Eiks toi osoita aika huonoa makua?” Noin ksyy ihan oikeasti Saana. Saana, jonka takia me kaikki mentiin sympatiapissalle tässä ei niin kauan aikaa sitten. Saana, joka hokee koko ajan tappavansa kaikki ja aloittavansa itsestään, jos sitä vähänkin vituttaa yksikin asia kerrallaan. Ja se sanoo mulle, että [i]mun status osoittaa huonoa makua[/i]? Bitch please. Mitä vittua täällä tapahtuu, voisin kysyä. Mihin mun vanhat parhaat kaverini katosivat, ne joiden mielestä on hauskaa vetää Citronilla överikännejä ja haukkua kaikki vituttavat ihmiset maan rakoon ja vielä syvemmälle sitten humalassa, ja joiden mielestä on ihan hullun hupaisaa ylipäätään… no jaa, tehdä yhtään mitään yhdessä, jos siihen sisältyy Citronia, ja joiden mielestä mikään ei voi koskaan mennä yli, jos on hauskaa? Joten mitä vittua. Mihin ne ovat kadonneet? ”Ehkä joo”, mä myönnän laimeasti, ”mutta sä tiedät kyllä, mitä se teki. Mua vitutti ihan huolella, joten.” ”Oisit voinut poistaa sen statuksen.” Ihan kuin statuksen poistaminen mihinkään vaikuttaisi. ”Ja sitä paitsi, se vaan keksi jotain omia tarinoitaan ja kertoi ne sulle. Ei ne ole minkään är ii peen arvoisia.” ”Ei ole mitään keksittyjä juttuja”, mä huomautan, ”vaan Ilen mielipide musta. Ilmeisestikin.” ”Ootko sä Elisavetta ihan oikeasti just noin tyhmä?” ”Just kuinka tyhmä?” ”Niin tyhmä, että tosissaan uskot kun se selittää jotain omaa paskaansa, kun sä keskeytät niiden paneskelun ja raivoat sitten siitä.” Mähän en ole tätä kertonut, mutta totta kai Ile siitä on puhunut, ei sillä että se olisi ollut meidän kanssa koulussa, mutta ei se nyt voisi olla juoruamatta ”Miten niin se on sen omaa paskaa”, mä kysyn. ”Jos se kerran sanoi niin, että se on Ilen mielipide musta, niin mä uskon sitä.” ”Ei Ile tekisi niin. Se olis vähintään valittanut susta meille, jos se oikeasti kelais niin. Mieti nyt vähän”, Aada puuttuu puheeseen. Voi luoja, tätä mä nyt kaipasinkin sitten. ”Ihan kuin se olisi muka enää oma itsensä.” ”Ja mitähän sä mahdat tarkoittaa kun sanot noin?” ”Sitä, että se ei ole Liian tavattuaan ollut se Ile, joka me tunnetaan. Hei oikeasti, tytöt.” ”Sua vituttaa että sekin on onnellinen Liian kanssa, sä et oo enää mikään uniikki lumihiutale Nuutin kanssa.” ”Ei, ei helvetissä! Mitä vittua sä puhut? Oikeasti, kuuntele nyt vähän ees itseäsi. Mulla ei oo mitään sitä vastaan, että se on onnellinen. Pointti on se, että Liia on vitun kamala lunttu.” ”Sä se jaksat aina olla niin hyvällä tuulella”, Aada puuskahtaa. ”Mutta ihan sama, uskot sitten mitä tykkäät ja kuset sitten oman suhteesi Ileen, anna mennä, mun puolesta.” Okei, se nyt vähän sattui. Tai paljon itse asiassa. ”Asiasta viidenteen, missä vitussa Ile edes on, tuli mieleen?” ”No ei ole näkynyt”, mä totean. ”Joo, ei vastaa viesteihin”, Aada vahvistaa. ”Että ei aavistustakaan.” ”Pitäisköhän siellä käydä iltasella”, Saana miettii ääneen. ”Ihan vaan varmuuden vuoksi.” ”Tyhmä kysymys, onko Liia koulussa?” mä kysyn, alan aavistella, mitä on tapahtunut, koska statukset ovat alkaneet käydä toteen aika nopeaan tahtiin. ”Ei ole kyllä sitäkään näkynyt”, Saana sanoo ja katsahtaa muhun kummissaan. ”No jaa, saattaa selittää paljonkin.” ”Totta, totta”, mä myöntelen, selittää paljonkin mutta ei kyllä siten kuin se olettaa, se ilmiselvästi olettaa että ne ovat unohtunut johonkin nurkkaan tekemään lapsilta kiellettyjä asioita, luultavasti Ilelle, koska niillä on niin helppo lintsata – itse harrastin sitä yläasteella, mutta en enää sen jälkeen, koska mä sentään tajuan, että en mä nyt enää voi lintsailla miten tykkään. Ilekin tajusi sen ennen, mutta eipähän enää ilmeisestikään. Tai siis, jos on käynyt niin kuin mä oletan käyneen, niin ehkä sillä on ihan hyvä syy lintsata. Tai jotain. ”Elisabetta, mitä vittua sä olet tehnyt.” Mukava tapa aloittaa aamu, kuunnella Saanan raivoamista kymmenen minuuttia ennen herätyksen soittoa. Mä pyöräytän silmiäni pistän ne takaisin kiinni, täytyy myöntää että mä en ole ennen kuutta mitenkään erityisen vastaantottavaisella tuulella, sori vaan. ”Ai kuinka niin, mitä mä olen tehnyt?” ”Siten niin, että tajuatko sä vittu yhtään että –” ”Hei, rauhoitu nyt”, mä pyydän hiljaa Saanalta, joka raivoaa mulle puhelimen välityksellä niin kauheaan ääneen, että mun täytyy pitää puhelinta kymmenen sentin päässä korvastani, ja kuulen silti sen äänen ihan selkeästi. Niin sitä pitää, Saana. ”Vitut minä mitään rauhoitu, mitä helvettiä sä olet tehnyt, Elisabetta!” ”Ai miten niin?” ”No tajuatko sä yhtään että sä kirjoitat statuksen ja sitten siitä pari päivää ja tajuatko sä vittu, että Liia on kuollut ja me ollaan Aadan kanssa pidelty Ileä kädestä viimeiset kaksitoista tuntia!” ”Etkä oo tosissas”, mä onnistun sanomaan, vaikka meinasin kyllä sanoa jotain siitä, että mua ei kutsuttu pitelemään Ileä kädestä. Olisi liian epäilyttävää, koska mua alkaa oikeasti pelottaa. ”Mitä sä just sanoit?” ”No vittu sitä, että Liia on kuollut. Onks siitä nyt kolme päivää kun sä kirjoitit vittu tajuatko sä, Facebookiin siitä?” ”Mä en ole tehnyt mitään, jos sä sitä meinaat”, mä tiuskaisen. ”Mitä on tapahtunut?” ”Mulla ei ole vittu aavistustakaan, mä tiedän vain että se on kuollut, ja vittu jos joku saa kuulla siitä sun statuksesta niin sä oot syvällä kusessa. Oliko siinä monta tykkäystä tai kommenttia tai mitään?” ”Ei yhtään, koska mä jaoin sen vain läheisille kavereille.” Tai siis, laitoin sen neljää tuntia myöhemmin näkymään vain läheisille kavereille. ”Että ei sitä oo nähnyt periaatteessa kukaan muu kuin sinä ja Ile ja Aada ja silleen.” ”Parempi sulle, että niin kävis”, Saana tiuskaisee. ”Miten Ile pärjää?” ”Ihan vitun huonosti.” ”No ihme, mutta siis asioihin nähden?” ”Ei kovinkaan loistavasti. Soita sille.” ”Eikö se herran jestas sentään ole nukkumassa tähän aikaan.” ”Mä olen niiden keittiössä laittamassa kahvia.” ”Ai se juo taas kahvia?” ”Ja on polttanut ketjussa koko ajan. Meillä ei oo kellään enää tupakkaa.” ”Mä tuon, mä tuun sinne.” ”Mistä vitusta sä revit tupakkaa tähän aikaan päivästä alaikäisenä?” ”Mulla on sen hätäaski täällä jossain, eiköhän tää oo nyt hätätilanne.” ”Okei, ala tulla sieltä.” Mä olen kymmenessä minuutissa valmis lähtemään muuten, mutta tupakat ovat hukassa, mä en saa päähäni mihin ihmeeseen mä olen tunkenut askin Ilen ikivanhoja Pall Malleja, jotka ovat olleet täällä luoja ties kuinka kauan mutta ehkä ne välttävät tuossa tilanteessa, kun siellä on kolme nikotiinikofeiininistiä odottamassa. Mä löydän sen lopulta sängyn alta, missä se on kerännyt pölyä, sinisen askin hintalapussa (sinetöity sentään edelleen) lukee 3,25, mikä taas on melkein kaksi euroa vähemmän kuin nykyinen hinta, mä en uskalla lähteä edes miettimään, kuinka kauan se on pölyttynyt mun sänkyni alla. No jaa, samapa tuo, kyllä se kelpaa niille, muovit päällä. Eikä se mua heilauta, vaikka ei kelpaisikaan. Bussi tulee hämmentävän sopivasti pysäkille, mä heilautan korttia laitteeseen ja istun alas. Mun oloni on ihan tyyni, mikä on sinänsä hämmentävää, koska – mä olen tappanut ihmisen. Tajuatko. Mä olen tappanut ihmisen. Ei se haittaa, koska se on mun oma luomukseni, se on olemassa siksi että mä en halunnut että Ile olisi minuun ihastunut (niin kuin se sanoi olevansa ei niin kauan sitten, siitä tuntuu olevan jo ikuisuus mutta tosiasiassa siitä ei ole kuin pari hassua viikkoa). Ja nyt se on kuollut. Tai miten kuollut ihminen voi olla, jos otetaan huomioon että sitä ei ole koskaan ollutkaan (mä olen päättänyt, että Facebook on luonut niin Liian kuin Nuutinkin, koska en oikeasti halua ajatella asioita niin että, no jaa, Liia olisi ollut oikeasti olemassa, koska kuinka vitun kammottavaa tämä [i]sitten[/I] olisi). Mä olen ihan rauhallinen, vaikka tiedän tappaneeni parhaan kaverini tyttöystävän. Tältäkö tämä tuntuu? Oikeasti? Näinkö helppoa se oikeasti voi olla. Mä tunnen itseni vähintään jumalaksi. ”Onko sulla tupakkaa”, Ile raakkuu. Kaksitoista tuntia jatkunut tupakointi ilman pienintäkään taukoa on ilmeisesit jättänyt jälkensä sen ääneen, se lähtee parissa päivässä pois kunhan se saa aikaiseksi totutella taas polttamaan. ”On.” Mä kaivan Pall Mallit laukustani esiin ja ojennan ne Ilelle. ”Ne on ihan vitun vanhoja.” ”Kelpaa”, Ile sanoo ja repii muovin noin vain irti, heittää sen lattialle sen suuremmin välittämättä mistään ja työntää tupakan suuhunsa. ”Miksi sä olet täällä.” ”Koska, no koska, mä kuulin”, mä sanon vaikeana. ”Mä voin lähteä vetämään täältä jos sä haluat.” ”En mä halua, mä vaan kelasin että sä oisit mulle ihan hullun vihainen tai jotain. Siitä –” ”Älä mieti sitä, okei?” Mä istun Ilen viereen sängylle, se puhaltaa toisesta suupielestään savua ja tuijottaa suoraan eteenpäin. Sen kiharat ovat lytyssä ja itse asiassa rasvaiset, ne harittavat ihan joka suuntaan rasvaisina piikkeinä, ja se haisee – siis ihan oikeasti, Ile haisee likaiselta, se haisee tupakalta ja alkoholilta ja ihan vain puhtaalta, miehiseltä hieltä, joka tunkee esiin sen deodorantin alta. Mä kierrän kädet sen ympärille, tietämättä oikeasti mitä mun kuuluisi tehdä – tai siis, mullehan ei ole kuitenkaan koskaan aikaisemmin käynyt niin, että mun parhaan kaverin tyttöystävä noin vain kuolee (enkä mä ainakaan ole koskaan ennen tappanut parhaan kaverini tyttöystävää, ainakaan sen jälkeen kun olen itse luonut sen kyseisen tyttöystävän). Ile nojaa muhun, mikä on sinänsä aika hasardia koska se vaikuttaa siltä, että sammahtaa ihan kohta, lattialla pyörii tyhjä lasinen pullo, Citronia, mitäpä muutakaan, ja ainakin kaksikymmentä kaljatölkkiä. Mä en tajua, miten se edes pysyy pystyssä. ”Ile hei? Kuinka humalassa sä olet?” ”En tarpeeksi.” ”Ootko sä syönyt mitään?” ”En.” ”Eikö nää pässit oo antaneet sulle ruokaa?” ”Ei se suostu syömään”, Aada huomauttaa, se on käpertynyt Ilen huoneen nurkkaan nojatuoliin, kiertänyt kädet jalkojensa ympärille ja heijaa itseään. ”Usko huvikseen että kyllä me yritettiin.” ”No joo, uskon kyllä. Ile hei, sun pitää syödä.” ”En mä tahdo syödä.” ”Syöt silti. Et sä voi lopettaa syömistä.” ”Älä sä ala sanoa mulle, mitä mä voin tehdä ja mitä en. Annatko tuhkista.” Mä ojennan vaitonaisena pöydällä olevaa lasista purkkia, joka on jo melkein täynnä Ile hieraisee tupakkaansa kasan päälimmäisiin ja sitten jättää tumpin kytemään, niin että mun on pakko ottaa pöydältä vesikannu ja kaataa siitä vettä tuhkakuppiin, niin että se ei syty palamaan sen pahemmin.. VItun pässi Ile, mä en tajua, mikä sen oikeuttaa olemaan tuolleen. Tai ehkä tajuankin. Ehkä mä voisin olla ihan hiljaa. "Tajuutsä että sä meinasit just polttaa teidän koko talon huolimattomuudellas. Jos sun on pakko polttaa sisällä, mitä mä en kannata koska tää koko huone haisee ihan vitusti stögikseltä, niin tumppaa nyt edes sitten kunnolla ja jos se alkaa kyteä, niin sammutat sen ihan itse. Mitä sun mutsi sanoo siihen että sä poltat sisällä?" "Ei se mitään. Se ymmärtää sentään jotain", Ile sanoo ja vilkaisee mua rumasti. "Anteeksi. Anteeksi, Ile", mä mutisen, ja nyt mua alkaa itkettää, mä en erityisemmin nauti siitä tunteesta että mua itkettää tässä tilanteessa, koska vielä bussissa mä olin ihan kohtuuttoman tyyni, mä suhtauduin asiaan lähinnä kliinisen kiinnostuneesti, mutta se kaikki tulee nyt kunnolla esille kun mä katson Ileä, kun se on tuollainen, se ei ole varmasti nukkunut yli vuorokauteen, tuhkakupin kunnosta päätellen se on polttanut aika vitusti (okei, ei siinä mitään, täällä on myös ketjupolttajat Saana ja Aada olleet, että se ei sinänsä merkitse yhtään mitään se tumppien määrä, mutta silti), ja se ei suostu syömään. Mitä vittua se on, että Ile ei suostu syömään? Tai siis, [i]ainahan/i] sille kelpaa ruoka. "Ile kiltti. Sun on pakko syödä." "Mä en halua syödä." "Ei se helpota asioita, että sä et syö. Sulle tulee ainakin fyysisesti parempi olo, jos sä syöt. Ootko sä tosiaan elänyt pelkästään viinalla ja bissellä ja tupakalla?" "Ja kahvilla." "Sä juot taas kahvia." Ile katsoo ensin muhun, sitten se kääntää päänsä poispäin, ja kun se pian taas kääntää katseensa eteenpäin, mä huomaan että sen poskella valuu kyynel ja voi luoja, ei helvetti, mä en ole ikinä ennen nähnyt Ilen itkevän, ja mä toivon, että mun ei enää ikinä tarvitse, mä en halua nähdä tätä enää koskaan. "Okei, anteeksi, anna anteeksi Ile." "Ei se mitään. Anna olla. Mä en halua syödä, mä haluan vaan ryypätä pään täyteen ja olla onnellinen sitten kun mun pää on täynnä, koska mä en jaksa tätä enää." "Mitä?" "Ajatella. Mä oon taas liian selvänä." "Sä oot liian selvä kun oot juonut pullon Citronia ja kaksikymmentä tölkkiä kaljaa, vähintään?" "Noi kaksi auttoivat mua", Ile mumisee. "Mutta ei, mä olen ihan liian selvänä. Onko sulla viinaa?" "Ei." "No jaa, ihan sama, mä teen ryöstöretken kunhan äiti lähtee töihin ja kaksoset kouluun." "Mä en kannata ajatusta, Ile kiltti, sun ei oikeasti kannata juoda yhtään enempää." "Ei mua oikeasti tajuatko kiinnosta, mitä mun kannattaa tai ei kannata tehdä." Sanat kuulostaisivat ilkeiltä, mutta se mumisee ne niin pohjattoman tyhjän kuuloisesti, että jos mä olisin niin kliseinen, mä sanoisin että sydämensä pohjasta kumpuavan surun vaimentamana, mutta kyllä jopa minä nyt sen verran ymmärrän, että ehkä mä en ihan just niin kuitenkaan sitten sano tässä tilanteessa. Syvältä sydämestä kumpuava suru on vähän turhan kliseistä jopa mulle. "Tehdään diili." "No mitä." "Mä voin käydä hankkimassa sulle pullon Citronia, jos sä nyt safkaat." "Mä hankin itse juomani, kiitos." "Ei kun Ile kiltti anna mä nyt hankin sulle sen verran. Mä haluan auttaa sua ja jos sä oot sitä mieltä, että Citronin juominen auttaa sua, niin sitten annat mennä, mutta kulta pieni kun sun kroppa ei kestä sitä että sä vaan ryyppäät ryyppäät ryyppäät etkä syö mitään, sun on pakko syödä jotain. Mä voin tehdä sulle safkaa. Kiltti. Tuu mun kanssa alakertaan niin mä teen sulle jotain, ees leivän. Okei?" "Okei, no ihan vitun sama, jos se on sulle just niin tärkeetä niin antaa mennä." Ile nousee kankeasti ylös sängystään, katsoo ympärilleen kuin ei tietäisi, missä ihmeessä on, mutta lähtee sitten seuraamaan mua alakertaan keittiöön. Saana istuu siellä pöydällä, sen takana ikkuna on ihan pimeä ja taitavasti kätketyt pienet valospotit keittiön katossa saavat sen ruskeat hiukset hohtamaan sillä tavalla, että se näyttää siltä että sillä olisi sädekehä. Ihan suloista ja sitä rataa, eikö niin? Saana istuu lipittämässä kahvia, ja kun se näkee meidät, se katsoo ensin Ilestä muhun ja takaisin, ja sanoo, että taitaakin hävitä tästä pois jaloista. Sitä ennen se nyökäyttää mua silmiin katsoen päätään vasemmalle, kohti ovea, mä seuraan sitä keittiön oven ulkopuolelle. "Me lähdetään nukkumaan. Pärjäätsä? Sä oot kuitenkin nukkunut koko yön ja kaikkea, me ei olla nukuttu hetkeäkään ja -" "Onks nää jotkut vahtivuorot", mä mutisen, "joo kyllä mä pärjään sen kanssa, ihan loistavasti, ei mitään hätää. Menkää nukkumaan vaan, nukkukaa hyvin. Hyvä että sä soitit." "Joo, hyvä että katot sitä. Sen mutsi nimittäin vaan kävi kerran, tajuutsä yhden ainoan kerran, ovella haistelemassa, sit se oli vaan silleen että jaa että sä sitten poltat sisällä, ja Ile totes että niin polttaa, ja sen äiti vaan lähti vetämään siitä. Tajuatko sä?" "No mitä helvettiä", mä mumisen, "no jaa, mä ainakin katson sen perään että se ei ole ihan änkyräkännissä ja että se menee nukkumaan ja sitä rataa. Sen on pakko nukkua. Tuota, tiedätkö sä mitään yksityiskohtia?" "En muuta kun että toissapäivänä, koulun jälkeen, en mitään muuta. Sillon Ile kuuli siitä kun Liian mutsi soitti sille." "Ai. Okei." "Mut älä nyt herran tähden kysy sltä, se on sen verran rauhassa nyt että -" "En mä ole ihan tyhmä", mä tiuskaisen. "Mutta niin, menkää nukkumaan, mä oon tän päivän tän kanssa täällä ja sitä rataa, että kaikki selvitään hengissä eteenpäin ja tekin saatte nukuttua." "Okei, kiitti paljon", Saana sanoo ja hymyilee mulle väsyneesti, kumartuu halaamaan mua ja painaa vielä suukonkin poskelle, okei aww, ihan söpöä, Sanski. Aada käy vielä halaamassa meitä molempia, ja sitten me ollaankin kaksin keittiössä, mä laitan hiljaisena Ilelle ruisleipää kun se vain istuu työtasolla, nyt se on ikkunan edessä, siinä kohtaa missä Saana istui äsken. "Elisabetta hei?" "No mitä?" "Mä - tuota, kun se sanoi -" "Älä puhu siitä, okei?" mä sanon kun se alkaa taas itkeä, voi luoja, mä en oikeasti selviä tästä tilanteesta, mä en tiedä miten tässä kuuluu käyttäytyä kun tuo vain itkee koska sen tyttöystävä on kuollut, mä en oikeasti pärjää tässä. Ehkä mä saan sen pistettyä nukkumaan viimeistään kahdeksan aikoihin, se näyttää olevan siinä kunnossa että nukahtaa ihan koska tahansa ihan mihin tahansa, ja mä toivon vain että se keksii nukahtaa sänkyynsä, koska mun kroppani alkaa oikeasti olla melko voimaton, tai ei sinänsä mutta multa on kadonnut muun muassa lihasta siinä läskin mukana, ja mä en ikinä saisi itseäni melkein puolta metriä pidempää jätkää raahattua sänkyyn - ja totta kai mun olisi turha odottaa apua sen vanhemmilta, isäpuolelta tai äidiltä, jos mun on Saanaan luottamista. Mä en olisi ikinä uskonut, että äiti Romu (joka herran jestas sai toisen miehensä ottamaan oman sukunimensä, joka ei edes ole sen tyttönimi vaan Ilen isän sukunimi) voisi tehdä noin, että se vain olisi silleen että oho joo Ile nyt on tuossa tuolleen, se nyt on vähän paskassa kondiksessa mutta antaa sen olla, kyllä sillä on kaverit jotka huolehtivat siitä. Jos Nuutti kuolisi, mä en tiedä mitä äiti tekisi, mutta ei ainakaan niin kuin Ilen äiti. "Ei kun Elisabetta, sun pitää ymmärtää että mä oon koko viikon yrittänyt selittää sulle sitä, että se ei ollut totta, sitä vitutti ja se keksi itse kaikki ja -" Ilen sanat hukkuvat sen epätoivoiseen nyyhkäisyyn, se painaa päänsä toiseen käteensä (varmaan painaisi käsiinsä, jos sillä olisi kädet vapaana, mutta sillä on mun tekemä leipä toisessa joten sillä on vain yksi käsi käytettävissä), ja mä astun lähemmäs sitä. "Kulta pieni hei, rauhoitu, ei sillä oo väliä." "Onpas, se loukkasi sua ihan vitusti ja -" "Ja mä itse mokasin, kulta pieni, tytöt sanoi mulle koko ajan että se on Liian omaa löpinää, mut hei, se on mennyttä, mä oon tässä ja Ile kulta pieni kiltti mene nukkumaan." "Miksi sä sanot mua pieneksi", Ile naurahtaa tukkoisesti, "vittu Elisabetta, sä oot ihan juntti." "Miten vaan. Syö nyt se vitun leipä että pääset nukkumaan." "Sä lupasit että mä saan dokata." "Sä saat dokata sen jälkeen kun oot nukkunu eka mun mielestä riittävästi." Eli vähintään viisitoista tuntia, mutta tuota paikoillaan huojumista katsellessa se tuskin on vaikeatakaan. "Tuutko sä nukkumaan mun kanssa?" Ile kysyy ja mun tekee oikeasti mieli itkeä sille kaikelle lapsekkuudelle, ei ole todellista että se on tuollainen, ei se voi tehdä noin, ei se voi olla noin pieni ja haavoittuva ja silti mun paras ystäväni, se sama jonka mä olen tuntenut kaikki teinivuoteni. Lopulta käy niin, että mä päädyn Ilen viereen nukkumaan sen leveään sänkyyn, mä pääsen seinän vierelle, niin kuin aina, ja Ile asettuu makaamaan mun viereeni. "Sä oot laihtunut ihan hirveästi", se huomauttaa ääni puuroisena. "Mitä?" "Niin että sä oot ihan lyhyessä ajassa laihtunut ihan vitusti. Et sä ollut mikään iso ennenkään, mutta sä oot ihan törkeän laiha." "Nuku nyt", mä sanon hyvilläni sen sanoista. "Puhutaan lisää sitten kun sä heräät." Ensin mä meinasin, että en nukahtaisi sen kanssa, mutta ennen kuin huomaankaan, mä vajoan uneen. Mä säpsähdän hereille jossain vaiheessa, kun Ilen huoneeseen paistaa sisään aurinko ja Ile on kietonut kätensä suojelevasti mun ympärille, se tuhisee unissaan ihan autuaasti, enkä mä välitä siitä että se haisee oikeastaan aika vitun pahalle (toisaalta, niin haisee sen koko huone, että ei siinä mitään), vaan nukahdan taas uudestaan. Mä herään kunnolla siihen, että sänky heilahtaa kun Ile nousee istumaan ja kaivaa tupakkaa esiin, mä tunnistan rapinan kyllä, siihen tottuu. Mä en jaksa avata silmiäni. "Mitä sulle kuuluu?" mä kysyn Ileltä. "Ootsä okei?" "Kuinka okei voi olla tässä vaiheessa", se mutisee ja puhaltaa pää takakenossa savua ilmaan. "No jaa, en minä tiedä. IHan hyvässä kunnossa mä kai olen, en mä tiedä, kyllä varmaan, älä kysy tuollaisia." "Mitä sulle kuuluu, sä et vastannut." "En mä tiedä. Mä rakastan sua tällä hetkellä ihan vitusti, ja sä oot edelleen mun Pepper Pottsini." Okei, se on ihan sekaisin edelleen, sen huomaa kyllä tuosta möngerryksestä ihan reippaasti. "Okei. Väsyttääkö sua vielä?" "Mä itse asiassa meinasin mennä suihkuun tässä vaiheessa, vittu että mä haisen pahalle." "Mä kannatan ajatusta", mä naurahdan. Ile katoaa kohti kylpyhuonetta ja jättää mut lojumaan sängylleen, pää tästä kaikesta nukkumisesta tokkurassa (mä nukuin ensin kotona koko yön, ja puhelimen kellosta mä näen että me ollaan nukuttu päälle kuusi tuntia, kello on jo puoli kaksi), ja menen totta kai Facebookiin. SIellä mua ei odota yhtään mitään, mutta vasta sen jälkeen mä tajuan tarkistaa tekstiviestini, mun puhelin tykkää aina välillä jättää ilmoittamatta viesteistä ja mitäs muutakaan siellä on kuin neljä viestiä Nuutilta, oho, sehän kaipiaili. [i]hei kultu, mitä sä teet tänään? vois toki vastata... :D okei mitä vittua, oon ehkä overly attached boyfriend mutta miksi et vastaa mulle okei, pistit mulle sit luurit, oonko mä tehnyt sulle jotain väärin? ilmottele itestäs, jooko.[/i] Voi paska. Mä olen nukkunut puhelimen päällä niin, että se on totta kai pistänyt taskussa Nuutille luureja, joten voi kuin upeaa. Mä pistän sille viestiä että olen Ilellä, ja että tarina on pitkä, ja pahoittelen myös kovasti sitä että olen ollut sellainen paskiainen että en ole vastannut sille mitään kun se on pistänyt viestejä, koska mä tosiaan nukuin Ilen vieressä. Mä lähetän viestin sen kummemmin ajattelematta, mitä sanon, mutta tajuan mitä tuli pistettyä siinä vaiheessa kun Nuutti vastaa. [i]... onks tässä nyt jotain mitä mun pitäis tietää?[/I] Voi paska. Ilen vieressä nukkuminen kuulostaa joltain vähän muulta kuin se oikeasti on, mä olen tottunut siihen että se on ihan perus juttu, että mä nukun Ilen vieressä, mehän nukutaan herran tähden joka ryyppyreissulla samassa sängyssä, eikä se ole mikään iso juttu- Ilellä on leveä sänky, eikä se ole koskaan ennen lähennellyt mua edes unissaan, paitsi nyt tänään, mutta sillä on siihen syynsä, koska se on tosiaan ihan ketun sekaisin siitä koko Liia-jutusta, ja mä tavallaan ymmärrän sen tarpeen lähennellä mua, ehkä se unissaan kuvitteli että mä olen Liia, ja jos se oli sen avulla edes hetken aikaa onnellisempi, niin mulla ei ole mitään valittamista - se on mun paras kaveri ja mä haluan vain, että sillä on hyvä mieli. Mä tekstaan Nuutille, että ei, ja että mä sanoin asian vähän väärin, en saanut sanottua sitä niin kuin se olisi kuulunut ssanoa koska en ole tottunut siihen että se on jollekin ihmeellinen asia, että mä nukun Ilen vieressä, koska tyttöjen mielestä se on ihan normaalia, ihan tavallista. Mä lupaan selittää kaiken paremmin kun soitan sille illalla, jos sille käy, mä luotan siihen että Ile selviää illalla ja jos ei selviä, niin mä soitan tänne Aadan tai Saanan tai molemmat. Ei tässä ole kyllä taas mitään järkeä, että me otetaan kauheat vahtivuorot (milloin musta tuli näin kylmä voi luoja en mä ole näin kylmä ihminen) mutta työnnän sitten ajatuksen syrjään, annan olla, unohdan sen. Jos Ile tarvitsee mua, niin mä olen tässä just niin paljon kuin se tarvitsee. Se on vähintä, mitä mä voin sen hyväksi tehdä, koska mä olen tämän koko sotkun takana. Ei, mä en suostu tuntemaan syyllisyyttä, mutta mä haluan silti hyvittää sitä Ilelle, edes jotenkin.