XVI | 46661

Aikaa on kulunut suunnilleen kuukauden verran siitä, kun mä poistin mun Facebook-tilin. Se oli suoraan sanottuna melko traaginen ratkaisu, tai jotain siihen suuntaan, ei ehkä traaginen mutta yllättävä. Ei muuten mitään, mutta mä olen istunut koko joulukuun tunneilla olematta Facebookissa, ja mulla on alkanut pyyhkiä melko hyvin koulussa, ihan vain siksi että jaksan kerrankin keskittyä johonkin järjelliseen, esimerkiksi koulunkäyntiin, sen sijaan että selailen ihmisten päivityksiä, päivityksiä, jotka eivät tosiasiassa vittuakaan mua kiinnosta. Mä kuitenkin luotin karman lakiin, tai tässä kohtaa siihen, että jos mä luen niiden statuksia niin nekin lukevat mun. Vähän ehkä tyhmää, mutta ei se mua haittaa. Nyt mä olen kuitenkin pystynyt keskittymään johonkin järjelliseen tunneilla, ja kun mulla ei ole kotona ollut muutakaan tekemistä kuin roikkua Facebookissa ennen tätä, mä olen alkanut myös tehdä läksyjä. Mä olen saanut jo kuukauden aikana kiitosta siitä, miten paljon mä olen parantanut tuntiaktiivisuuttani ja kaikkea muuta, mikä taas on hienoa, tosi hienoa ja vaikka mitä. Mä olen myös alkanut oikeasti oppia asioita koulussa, mitä en voi sanoa tehneeni ysiluokan jälkeen, eli sen jälkeen kun sain ensimmäisen älypuhelimeni ja pääsin sen avulla Facebookiin koska tahansa, kun vaan halusin. Ihan jännää huomata tällaista. Kaikki on pyyhkinyt hyvin poistamisen jälkeen. Mä olen jatkanut Nuutin kanssa yhdessäoloa, Ile on käyttäytynyt normaalisti eikä mainitse enää kovinkaan usein Liiaa (ei sillä, se on sille melkoisen rankka aihe, mutta ainakin se on ollut mun ja tyttöjen kanssa ihan normaalisti), ja Saana se vain yrittää edelleen hankkia lasta. Nyt se on jo uskaltaunut kysymään Ileä luovuttamaan siittiöitä, ja kun se kysyi sitä ekan kerran, mä rikastuin kympillä, koska veikkasin, että siihen menee ainakin kolme viikkoa Liian kuolemasta, kun Aada sanoi, että kaksi riittää. Saana sinnitteli kuitenkin jopa kaksikymmentäviisi päivää, ennen kuin kävi Ilen kimppuun ahdistelemaan sitä ja sen spermaa, mutta Ile on toistaiseksi pitänyt päänsä. Nuutin kanssa on mennyt oikein loistavasti, me ei olla sen taannoisen Facebookin (tai no jaa, pakko se on kai tunnustaa että mun itseni) aiheuttaman riidan jälkeen tapeltu kertaakaan, kaikki on ollut hienoa ja mä olen opetellut pitämään rakastelusta sen kanssa, ja vaikka mitä. Ilellä ja Nuutilla ei ole mitään toisiaan vastaan, ja mä en voi uskoa, että tämä menee näin helposti näin putkeen, että kaikki on näin helppoa ihan kertaheitolla. Me mietitään jouluaterialla, joka tarjoillaan perinteisesti kaksi päivää ennen joululoman alkua, mitä pistetään päälle Ilen niin kutsuttuihin bileisiin, jotka se pitää uutenavuotena kun loput Romun perheen jäsenet lähtevät kohti Kuhmoa isäpuoli Romun vanhempien luokse tapanina. Ile on päättänyt (meidän suosiollisella avustuksella), että ne juhlat ovat prinsessat versus prinssit -teemaiset, mistä me ollaan oltu innoissamme suurin piirtein koko ajan, ja musta se on ihan hiton siistiä. Me meinataan kaikki vetää koko juttu ihan överiksi, pukeutua ihan kunnolla tiaroja ja muita myöten, vaikka luultavasti kukaan muu kuin me kolme ei ole pukeutumassa sinne mitenkään erityisesti - sitäkin mä vihaan mun sukupolvessa, että kukaan ei jaksa oikeasti vaivautua tuollaisten juttujen takia. Tai siis, mun mielestä on siisteintä ikinä, että mä voin pukeutua prinsessaksi yksiä bileitä varten, pääsen viettämään prinsessapäivää edes kerran elämässäni, jos ei tietenkään lasketa sitä mitä mä nyt pienenä olen leikkinyt. Kelaa nyt, kuinka hiton hauskaa siitä tulee, että vedetään prinsessamekoissa, kruunuissa ja nätisti kiharretuissa hiuksissa hervottomat överikännit, eikö se ole ihan hiton siistiä? Sori vaan, mutta on. Me suunnitellaan, että mennään välipäivinä ostamaan mekot, koska silloin on alet ja kaikilla on rahaa, kiitos joululahjojen ja sen, että kukaan sukulainen ei osaa enää tämän ikäiselle ostaa mitään joululahjoja, kun niillä ei ole aavistustakaan puolista elokuvista, joita mä toivoisin, enkä mä oikeasti pyydä mitään muuta. Koska niin, mä tarvitsen kipeästi uusia leffoja, koska me ollaan Nuutin kanssa kulutettu parissa hassussa kuukaudessa rahaa elokuvien vuokraamiseen yhteensä päälle kaksisataa euroa, koska meillä ei ole kummallakaan enää mitään leffoja, joita me ei oltaisi katsottu jo yhdessä. Mä olin fiksu ja pyysin lahjakorttia vaikka Puolukkaan, että saisin leffoja sieltä, ja kylmää käteistä, kun isovanhemmat, äiti ja ties ketkä muut sukulaiset kyselivät, että mitäs sinä Elisabetta olet toivonut joulupukilta. [i]hei muru, tuutko meille tänään illalla[/i], Nuutti tekstaa mulle, ja mua hymyilyttää, Nuutti jäi vaikka asiat palasivat suhteellisen paljon ennalleen, lunta satoi niin kuin marraskuussa kuuluukin, ihmiset puhuivat omilla lauseillaan ja sitä rataa, kaikki on taas hyvin. [i]Toki, mihin aikaan passais? :3[/i] [i]jos siinä kuuden jälkeen? mä heitän mutsin ulos ja silleen.[/i] ”Mä heitän mutsin ulos ja silleen”, Ile lukee ääneen mun olan yli, ”ai jaa, että silleenkö ihan?” ”Hei, pää kiinni”, mä sanon virnuillen sille leveästi, okei joo, musta tuntuu että [i]mä heitän mutsin ulos ja silleen[/i] kuulostaa ihan hyvältä, tai ei vain ihan hyvältä, vaan ihan ketun hyvältä. Sitä mä en tietenkään muijille (ja Ilelle, höm höm, pakko se kai on muistaa) myönnä, vaan hätistän Ilen takaisin oman ruokansa kimppuun ja tekstaan, että kuulostaa loistavalta. Mä en saa pyyhittyä tätä onnellista virnettä pois kasvoiltani. Mä en tajua, miten mä pystyin muuttamaan asiat näin hyviksi niinkin pienellä teolla kuin poistamalla tilini Facebookissa. Mun tunteet Nuuttia kohtaan eivät viilenneet missään vaiheessa, vaikka mä vähän pelkäsinkin niin, että ne suurin piirtein katoaisivat Elisabetta Lundénin tilin myötä - tai että Nuutti itse katoaisi, koska mähän olin sen luonut. Jotain hyvää tässä koko sotkussa oli, mä sain itselleni poikaystävän josta olin aina haaveillut ja mä olen onnellinen sen kanssa ja vaikka mitä, okei joo, mä olen seurustellut vajaat kaksi kuukautta sen kanssa, mutta silti. Mä olen ihan toivottoman rakastunut, paitsi että en toivottoman, koska mulla ei vain pelkästään ole toivoa Nuutin saamisesta, vaan mä olen saanut sen jo. Voi ei, milloin musta tuli tällainen kliseinen pikkutyttö, en tiedä, ei mua kiinnosta, mutta mä olen niin onnellinen, että ei mitään rajaa. Me jatketaan mekkojen setvimistä, Saana, meidän pieni lepakko-poikatyttömme yrittää päättää että onko se prinssi vai prinsessa. Sillä on pitkät ruskeat kiharat ja tällä hetkellä meikkiä naamassaan enemmän kuin mulla, mutta silti se vain pohtii että pitäisikö sen kuitenkin olla prinssi, että voisi päästää sisäisen poikansa valloilleen ja tehdä heteroista homoja, tai jotain siihen suuntaan. Okei, miten vaan tykkää. Lopulta se päätyy kuitenkin siihen, että se ei tee mitään prinssikuteilla (vaikka Nikolai Toinen kuulemma houkuttelisi ajatuksena ihan liian paljon, ai, okei, no jaa mikäs siinä jos tykkää, musta tuntuu että se on katsonut Anastasiansa pienenä pari kertaa liian paljon), ja päätyy siihen, että voi olla prinsessa, ja suunnittelee, miten laittaa hiuksensa (ihan kuin sen tarvitsisi laittaa niitä, se onnistuu näyttämään hiustensa kanssa hiton hyvältä suoraan heränneenäkin, ihan sama herääkö se krapulaisena ojasta vai pehmeästä sängystään). Mä en jaksa keskittyä sen pohdintoihin, vaan tekstailen vielä jonkin verran Nuutin kanssa, jotain siitä että en jaksa odottaa iltaan ja vaikka mitä. Me ei keretä enää ennen joulua nähdä Nuutin kanssa, joten mä suunnittelen antavani sille sen joululahjan tänään. Mä olen hankkinut sille, tilannut eBaysta, American Jet Setin, ainoan Kill Hannahin levyn joka siltä puuttuu ja joka sitä katkeroituttaa, koska sillä ei ole varaa tilata sitä mistään ulkomailta ja sitähän ei tietenkään Suomesta löydy, ainakaan meidän kaupungista. No, minä sitten ostin sen sille, ja toivon, että se tykkää siitä, toivon tosissani, koska vähän mä olen kusessa jos ei - koska miten olisi, mä käytin sen postimaksuihin lähemmäs kolmeakymppiä, että sain sen tulemaan näin nopeasti. No joo, äidin rahoilla mä sen tietenkin tilasin, mutta ei se silti ole kovin kivaa, varsinkin siinä vaiheessa kun levy itse maksoi vain kympin. Saana vittuilee mulle siitä että mä näytän niin kovin haaveelliselta, mä näytän sille kieltä ja kysyn, että eikö sillä ihan tosissaan ole ketään naista tällä hetkellä kierroksessa - ehdottoman loistava puheenaiheenvaihdos, koska sitä seuraa puoli tuntia jatkuva paasaaminen siitä, että se ei tiedä mitä sen pitäisi tehdä. Totta kai mä tiesin että sillä on tyttöystävä Porissa, ja myös sen että se ei halua olla Porilaisen tyttöystävänsä kanssa koska on taas päätynyt sähläämään exänsä kanssa, josta ei pääse millään ylitse, mä en tajua mikä tuota naista vaivaa kun pitää oikeasti vain pyörittää samoja naisia koko ajan, ei se olisi kuin vasta kolmas kerta kun se sen yhden muijan kanssa sättäisi. No jaa, mikäs siinä jos tykkää. Saana valittaa sitä että on ihan hukassa eikä tiedä, mitä sen pitäisi tehdä, koska se tosiaan haluaa tämän Iitunsa (eri Iitu kuin Ilen naapuri, huom huom), ja on ihan hukassa koska ei osaa sanoa sitä nykyiselle muijalleen (josta Saana ei oikeasti vain voi käyttää sen oikeaa nimeä, vaan sen on pakko sanoa sitä Pikachuksi gallerianikin mukaan, okei, mikäs siinä jos tykkää tai jotain?), ja vaatii että meidän pitää auttaa sitä ja keksiä, miten se jättää sen tyttöystävänsä, jota se ei halua enää, ei ole kuulemma oikeasti missään vaiheessa halunnut. Ja paskat, mä muistan ihan riittävän hyvin miten se valitti sitä että haluaa sen muijan ja että se ie salee tykkää siitä ja ties mitä, että kiva vaan, Saana, kivat sulle, jos kerran saat naisia. Illalla mä soitan Nuutin ovikelloa kahtakymmentä yli kuudelta, sanoin kyllä että tulen vähän kuuden jälkeen koska bussit eivät kulje kunnolla (mikä oli yksi harvoista Facebookin hyvistä puolista, mä pääsin bussilla aina kun halusin). Nuutti avaa oven ja suutelee mua eteisessä huulille ennen kuin mä olen saanut edes takkia päältäni, mä vastaan suudelmaan hyvilläni siitä että se teki sen ensin, mä kiedon kädet sen niskan taakse enkä joudu edes vetämään sitä alemmas kovinkaan paljoa, kiitos uusien korkokenkieni, jotka äiti osti mulle koska sen mielestä mun ostamat ”talvikengät” eivät olleet riittävän talvikengät tuohon järjettömään pakkaseen, joten tottahan sen oli pakko ostaa mulle ihan uudet, pitkävartiset kengät, jotka saavat mut näyttämään entistäkin lyhyemmältä mutta toisaalta, nostavat mua sen kaksitoista senttiä ylöspäin. Lopulta mä pääsen ottamaan takkini pois, sen elämää ihanamman takin josta äiti pulitti kahdeksan kymppiä, ja Nuutti ottaa sen multa ja virittää henkarille. Lopulta mä palaan takaisin omaan vajaaseen sataan kuuteenkymmeneen senttimetriin, ja seuraan Nuuttia sitten niiden olohuoneeseen. Mä en voi olla nauramatta, kun astun sisään olohuoneeseen. Okei joo, on ehkä teineintä ja kliseisintä ikinä, eli suloisinta ikinä, että se on virittänyt joka paikkaan, siis ihan aikuisten oikeasti, [i]joka paikkaan[/I] kynttilöitä, tuikkuja pienissä, sinisissä Iittalan tuikkukupeissa, ja itse asiassa ihan mitä tahansa kynttilöitä mitä se on löytänyt, mä näen yhden lumiukon, jonka päässä palaa liekki (voi ukko parkaa, mä säälin sitä aika kovasti), ja sydämen, joka palaa keskeltä, ja omenan, jonka kara onkin sytytslanka. Ei kun mikä se on, ei se ole kara, no se tyhmä puutikku kuitenkin, joka repeää harmillisen usein irti ja mädännyttää sitä kautta koko ompun. "Voi aww", mä sanon, kun Nuutti katsoo muhun odottavasti, odottaa jotain muutakin reaktiota kuin naurua. "Kuin suloinen sä voit oikein olla?" "No en mä nyt suloisesta tiedä", se mutisee itsekseen, "tykkäätsä?" "Mä tykkään susta", mä sanon ja vedän sitä korvista alaspäin, no en vittu tiedä miksi juuri korvista, sen takia että niistä sai mukavan otteen. "Mä tykkään susta ihan ketusti, tai itse asiassa, musta tuntuu että mä rakastan sua, Nuutti." "Mä kelasin että kun tää on kai sitten meidän joulu, tai jotain, niin - " "Sä oot ihan hullun ihana", mä sanon ja suutelen sitä huulille, pitkään ja tiukasti, "oikeasti, Nuutti. Sä olet ihanin ehkä ikinä." "Sä naurat mulle koska mä oon kliseinen mäntti?" "No ehkä vähän kliseinen, mutta se on ihan okei", mä nauran, "etkä sä ainakaan mäntti ole, että ei pelkoa siitä, muru." "No hyvä sitten, jos sä kerran ajattelet niin, tai jotain?" "No joo joo. Sä olet suloisin ihminen ikinä, beibi." "Kivaa?" "Älä nyt viitti kuulostaa niin kamalan hämmentyneeltä!" Me istahdetaan sohvalle, mä nojaan selkääni Nuutin kylkeen ja se laittaa leffan päälle, okei, Nightmare before Christmas, okei, aika hiton söpöä, ja sitten se kiertää kätensä mun ympärille ja me jäädään tuijottelemaan elokuvaa, Nuutti hiplailee taas mun solisluita - jotka ovat edelleen ihan ketun näkyvät, totta, mutta eivät yhtään niin sairaan näköiset kuin olivat tuossa kuukausi sitten, mä olen alkanut saada painoani takaisin ja päätin että jään pyörimään johonkin viidenkymmenen paikkeille, se on ihan hyvä kohta, ja tiedän että pystyn pysymään siinä nyt kun olen käynyt välissä neljässäkympissä. Tai ainakin toivon että pystyn? En minä tiedä, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan, koska joo, nyt mäkin olen kliseinen, mutta mä uskallan näiden kahden kuukauden perusteella luottaa siihen, että Nuutti rakastaa mua, vaikka mä olisin minkä kokoinen, joten niin, ei mulla ole sinänsä mitään paineita sen asian suhteen. Mä olen nyt ehkä kliseisin ihminen ikinä, ja se on kevyesti vittumaista, mutta musta tuntuu että mä olen nyt enemmän sinut vartaloni kanssa kuin olen koskaan ollut, mikä on sinänsä aika hassua että mä olen kuitenkin tottunut siihen, että vaikka mä en ole koskaan pitänyt kropastani, mä en ole näyttänyt omaa epävarmuuttani kenellekään muulle, vaan olen aina ollut täydellisen itsevarma ihan mistä tahansa, mikä liittyy itseeni - siis ulospäin. Nyt mulla on hyvä vartalo ja kaikki on vielä paremmin kuin ennen, ja sitä paitsi, mulla on elämää suloisempi, kliseinen teinipoikaystävä. Mitä muuta mä voisin toivoa? Ei luoja, älä vastaa. "Mulla on sulle joululahja", mä havahdun puolivälissä pussailua/leffan katsomista. "Oota, mä haluan antaa sen sulle, öö, nyt." "Eikä", Nuutti mumisee vasten mun kaulaa, "älä nyt mene mihinkään." "Ei kun odota nyt oikeasti hetki", mä käsken, "paikka, pysy siinä äläkä liiku." Okei joo, mun cd:ni tuntuu aika laimealta sen jälkeen kun se on värkännyt meille tällaisen illan, ja mä muuten taisin unohtaa mainita, että se on hankkinut nimenomaisia Karusellikeksejä - ja Guldbamser, Haribon nallekarkkeja, jotka ovat mun ehdottomia lemppareita jos karkkia nyt kerran pitää syödä. Ehkä suloisinta ikinä? Tai ei vain ehkä, vaan ihan varmasti. Mä ojennan sille hopeaan paperiin käärityn paketin, se katsoo mua kulmat kurtussa, pudistaa päätään mutta hymyilee sitten, suikkaa suukon mun huulilleni ja rupeaa sitten avaamaan sitä. "Eikä, et oo vittu tosissas", Nuutti sanoo, vittu lipsahti siltä kun se näkee levyn kannen, ja mä veikkaan, että se sittenkin ehkä taisi tykätä siitä, tai ei mitään ehkä, musta tuntuu että se oikeastaan tykkäsi siitä aivan vitusti. "Etkä oo tosissas, Elisabetta?" "Hyvää joulua, muru", mä vastaan ja suutelen sitä huulille. Nuutti melkein hyrisee mun huulia vasten, mä tiedän kyllä että se on siitä ihan ketun innoissaan, mikä taas on tosi, tosi söpöä, koska en mä tiedä, niin söpöä että joku voi innostua tuolla tavalla CD:stä, olkoonkin että se on viimeinen, se ainoa, joka siltä puuttuu että sillä on täydellinen kokoelma Kill Hannahia. "Mut hei, mullakin on sulle joululahja", Nuutti havahtuu, "odota tässä, jooko, kulta?" "Eikä", mä sanon, "eikä oo." "Onpas, joten pysy siinä äläkä karkaa yhtään mihinkään, okei?" Nuutti katoaa omaan huoneeseensa ja jättää mut tuijottamaan peräänsä, mun päässä raksuttaa, ei luoja, en mä halua siltä enää mitään. Lahja on pieni rasia, mä helistelen sitä korvani vieressä ennen kuin avaan valkoisen rasian ympäriltä hopeaisen nauhan, pidän rasiaa vielä hetken käsissäni ennen kuin lopulta hivutan sen auki. Pienellä, valkoisella tyynyllä lojuu hopeassa ketjussa hopeinen sateenvarjo. Mä veikkaan, että tuo on ollut ihan vitun kallis, ja mä tajuan toki saman tien, mistä se keksi sen sateenvarjon - me tavattiin niin, että Nuutti tarjosi mulle sateenvarjoa bussipysäkillä, kun mä seisoin krapulassa odottamassa, että pääsisin kotiin suihkuun ja takaisin nukkumaan. Mä en edes tiedä mitä sanoa, tuijotan vain pientä sateenvarjoa käsissäni ja mietin kuumeisesti, mitä mä voisin sanoa. No jaa, että se on aivan ihana, mikä olisi melkoinen vähättely, koska musta tuntuu, että mä taisin juuri rakastua siihen. "Et oo tosissas", mä sanon ja nostan lopultakin katseeni ylös Nuuttiin. "Olenpas. Koska niin, mä näin sen keskustassa ja mä kelasin, että mun on pakko hankkia se sulle koska no joo, niin, asiat." "Etkä oo tosissas", mä mutisen enkä pysty sanomaan oikeasti mitään. "Se on ihan ketun kaunis." "Niin kuin säkin", Nuutti sanoo, ja jos joku kuuntelsi meidän sanavaihtoa, musta tuntuu, että se oksentaisi tästä sokerin yliannostuksesta. Täytyy pestä hampit illalla kunnolla, etät hampaat ei tipu kaikesta siitä hattarasta, mitä mun pääni sisällä on. Nuutti tekee tasan niin kuin kaikissa leffoissa, ottaa korun rasiasta, avaa lukon, käskee mun taivuttaa päätä eteenpäin niin että se saa sen paikalleen, ja laittaa sen mun kaulaani, ja mun sormet syöksähtävät hipelöimään pientä sateenvarjoa joka laskeutuu mun solisluiden väliseen kuoppaan sillä tavalla, että siinä sen paikka nyt on tästä eteenpäin ollakin. Mä en oikeasti kestä, tämä on ihan liian sokerista enkä mä ole tottunut tällaiseen ylisöpöyteen. "Mä rakastan sua", mä sanon Nuutille ja kumarrun sohvalla eteenpäin suudellakseni sitä. Se vie kätensä mun lyhyeen tukkaani, kiertää sormensa hellästi mustien (mustaa sadetta kaipaavien, mulla alkaa paistaa maantie juurista läpi, oho, joskus käy näin) hiusten lomaan, ja mä kiipeän istumaan pojan syliin. Nuutin kädet etsiytyvät omistavasti mun vartalolleni, siihen tapaan että se tietää kyllä mitä se tekee, koska se on ollut mun vartalolla niin monta kertaa ja tietää, että mä rakastan sitä, kun se koskee mua, ihan sama miten se koskee, sen iho vasten mun ihoani tuntuu ihan hiton täydelliseltä, niin täydlliseltä että mä en enää voisi olla ilman sitä. Mä rakastan sitä, kun se hivuttaa varovasti mun paidan helmaa ylöspäin ja sujauttaa kätensä mun kyljelle, hivelee hellästi ihoa, sormet etsiytyvät mukailemaan kylkiluiden kaaria ja hyväilevät niitä, ja mä en tiedä, mutta mä haluan enemmän, mä painaudun lähemmäksi Nuuttia ja annan sen vetää päältäni mustan topin, joka oli joskus maailmassa ihan oikean kokoinen mulle mutta joka nyt hölöttää oikeastaan kaikkialta muualta kuin tisseistä, ne nyt eivät sitten laihtumisen myötä kadonneet mihinkään, mikä on ihan jännä juttu huomata. Nuutti painaa mut selälleni sohvalle, tulee itse perässä, ja sen huulet etsiytyvät mun huulille samalla kun sen sormet sivelevät ihon kananlihalle nostattavasti mun kylkiäni, ihan hellästi, kosketus on kevyt ja pelkästään sormen päillä tapahtuva, ja mä rakastan sitä, mä voisin viettää vaikka elämäni kaikki päivät tässä, sen koskettavana. "Kynttilät", mä muistutan, vaikka en mä nyt oikeasti haluaisi, että se lähtisi tästä yhtään mihinkään, mä haluan että se on tässä ja koskettaa mua ja pitää mua hyvänä ja mitä vain, mutta joo, en mä tiedä, olisihan se aika sääli, jos me nyt onnistuttaisiin failaamaan jotain niin pahasti, että sytytettäisiin tyyliin koko talo tuleen ja kuoltaisiin itse häkämyrkytykseen tähän sohvalle. Eikö se olisi sustakin aika inhaa? Että niin. Nuutti nauraa mulle, painaa pienen suudelman mun nenälle ja nousee sitten ylös, alkaa puhallella kynttilöitä, ja koska mulla alkaa olla pikkuisen kylmä kun mä lojun tässä selälläni vain odottamassa, mä nousen perässä, enkä edes ujostele omaa vartaloani (mikä on äärettömän omituista) ja alan sen perässä puhallella kynttilöitä sammuksiin. Lopulta me ollaan kahdestaan huoneessa, jota valaisee pelkästään Nightmare before Christmasin lopputekstit, ja Nuutti ottaa sohvapöydältä kaukosäätimen, huitaisee sillä soittimen suuntaan ja astuu sitten mun taakseni, kiertää kätensä takaapäin mun ympärille ja painaa pienen suudelman mun olkapäälle (mikä taas vaatii paljon enemmän yritystä kuin voisi kuvitella, koska pitää muistaa että se on mua kaksikymmentä senttiä pidempi), ja mä käännän päätäni sitä kohti, se suutelee mua huulille samalla kun sormet lähtevät sivelemään lantioluita alaspäin, sujahtavat farkkujen kauluksen alle. Aamulla mä herään sohvalta, Nuuttiin ja vilttiin kääriytyneenä, ja mä tiedän että mun pitäisi olla koulussa hakemassa todistustani, mutta ei siinä paperissa ole kuitenkaan mitään yllättävää, joten miksi vaivautua. Mä venyttelen nautinnollisesti kaikkia raajojani Nuutin sylissä loikoillessani, varon herättämästä sitä, mikä on sinänsä aika helppoa kun mä olen kuitenkin sitä aika paljon pienempi joka suunnassa, ja kierrän sitten sen käden, joka on mahdollista kiertää, pojan ympärille ja painan kasvoni vasten sen paljasta ihoa. Mä vaan toivon, että sen äiti ei tule paikalle, koska mulla on päälläni kyllä alushousut mutta ei sitten oikeastaan paljoa muuta, ja mä en tiedä, mutta se ei välttämättä olisi kaikkein kivoin äiti-miniä-kohtaaminen, jonka mä voisin kuvitella. Ei mitään, Nuutin äiti on aivan ihana ja kaikkea, mutta ei silti, mä voisin tällä kertaa kiitos vain jättää väliin, mua ei sinänsä kauheasti innosta hyppiä sen edessä jalassani pelkästään mustat alushousut, jotka... no jaa, sanotaan nyt vaikka näin, että eivät ole kaikkein peittävintä mallia, jos niin voi nyt sanoa. Mä en kuitenkaan jaksa välittää, koska Nuutin kaula tuoksuu ihan ketun hyvältä, mä painan kasvot vasten sen kaulaa ja hengitän syvään ja yritän olla niin kuin olisin vain ihan normaalisti tässä, enkä silleen, että sen tuoksu saa mun hormonit hyrräämään vähän turhan kovaa. Hupsista saatana, mutta joskus käy niinkin. Nuutti laittaa mulle aamiaista, mä istun pöydän vieressä päälläni nyt t-paita ja alushousut, ja mä mietin, että elämä voisi olla aina tällaista. Okei, mun meno alkaa muistuttaa sitä yhtä meemiä, sitä jossa on pelottavan näköinen muija ja teksti, jossa lukee tyyliin "how would you like your eggs? Fertlized." Että sitä rataa. Mutta niin, kun mä katson Nuutin selkää, kun se laittaa mulle aamiaista (ehkä söpöintä ikinä? Tai siis, eilisen illan ja sateenvarjokaulakorun jälkeen söpöintä), mä mietin, että elämä voisi olla aina tällaista, se voisi laittaa mulle aamupalaa ja mä voisin istua juomassa kahvia ja tuijottaa sen selkää mutta tuijottaminen on väärä sana, koska mä en tuijota, vaan... En minä vittu tiedä, mitä tämä on, mutta tuijottaminen kuulostaa melko pelottavalta, eikä tämä ole pelottavaa. Nuutilla nyt vaan sattuu olemaan kiva selkä, vaikka mä en näekään sitä muuta kuin paidan alta paistavina ääriviivoina. "Mitä sä mietit?" Nuutti kysyy kun kääntyy katsomaan mua, nojaa lantiotaan keittiötasoon ja ottaa huikan valkoisesta kahvikupistaan. "En mä mitään ihmeellistä." "Sä tuijotit mua aika vitun kauan", se huomauttaa. "Enpäs?" "Tuijotitpas. Kato, toi peilaa", se sanoo ja osoittaa yhtä liesituulettimessa kiinni olevaa kattilaa. Miten on edes mahdollista että se näkee että mä tuijotan sitä, jonkun helvetin kattilan kautta? Jotain järkeä tähänkin touhuun, tai jotain, en minä vittu tiedä. "Joten mitä?" "En mä mitään ihmeellistä." "Eipäs. Älä nyt oo nainen, vaan anna tulla", Nuutti sanoo ja saa mut nauramaan, okei, kiitti vitusti kulta, minäkin rakastan sua ja silleen, tai jotain, en mä tiedä, ihan söpöä. "No en mä tiedä, lähinnä sitä että mä rakastan sua aivan vitusti." "Ai että niinkö paljon", se kysyy ja kohottaa kulmiaan kahvikuppinsa ylitse. "No he he he, sä tajusit kyllä mitä mä tarkoitin!" "He he he, tajusinkin, mutta silti. Ja joo, mäkin rakastan sua ihan ketusti, Elisabetta." "Ai että ihan niinkö paljon", mä sanon ihan vain kettuillakseni takaisin. "Oho oho." "Haista kettu", Nuutti toteaa ykskantaan. "Mitä sä haluat sun leivän päälle?" Okei joo, ehkä aamiaisen laittaminen oli vähän liioiteltu ilmaus kun ottaa huomioon, että se vain paahtaa leipää, mutta joo, mietitäänpä nyt sitä että mä en yleensä syö paljonkaan muuta kuin paahtoleipää ja koulussa lounasta, joten se siitä. "Juustoa." "Että juustoa." "Kyllä, juustoa." "Emmentalia vai jotain hyvänmakuista." "Joten hyvänmakuista." "Okei, hyvä juttu, koska emmental on ihan vitun pahaa", Nuutti toteaa. "Että niinkö pahaa", mä toistan taas ihan vain kettuillakseni. "Sä oot aika perseestä, nainen, tiesitkö sitä", Nuutti nauraa, ja mä nauran sen kanssa. "Kato, siellä sataa taas lunta", Nuutti toteaa ja osoittaa ulos ikkunasta. "Eikö se vois ruveta jo riittämään. Mä en tajua että mistä ihmeestä tuli lunta lokakuun alussa ja sitten yhtäkkiä järkyttävän lämmintä ja sitten taas ketusti lunta - miksi ei voinut olla vaan lämmintä? Koko talvi sais skippautua mun puolesta, enkä valittais yhtään." "No niin munkin mielestä. Nuutti! Mulla on ehdotus!" "Anna tulla." "Muutetaan Australiaan." "Miksi Australiaan?" "Koska siellä on kenguruita", mä sanon, "ja koalia, ja siellä ei oo lunta." "No kuule, musta tuntuu, että sulla oli ihan hyvä perustelut sinne muuttamiselle. Muutetaan toki." "Koska?" "Vaikka heti." "Just ton takia mä rakastan sua."