VI | 10998

Mä olen ehkä lukenut pienenä liikaa scifikirjallisuutta (aloitin kahdeksanvuotiaana Linnunradan käsikirja liftareille –trilogiasta, viisiosaisesta sellaisesta, eikä loppua näy), mutta tää alkaa oikeasti olla omituista ja herättää mun epäluuloni. Kyllä, mä tiedän, että on ihan täydellisen idioottia ja ennen kaikkea järjenvastaista ajatella näin, mutta minkäs sille voi, että mä luotan siihen, ettei Nuutti huijaa. Mä uskon sitä kun se sanoo, että se ei kuseta, että tää ei ole mikään Ilen (tai kenenkään muunkaan, ei sen puoleen) keksimä loistava idea. Joten mitä muuta mä voin päätellä kuin että tässä on jotain tosi hämärää menossa. Ei oikeasti, mä kuulostan helvetin sairaalta, mutta kaikessa omituisuudessaan tämä tuntuu melko reippaasti siltä, että tässä on jotain ihan ketun huonosti. Mä en voi syyttää (tai kiittää, totta kai mä olen kaiken karmivuuden ohella onnellinen asioiden saamasta känteestä) tästä edes jumalaa, koska mä en ole riparilla läpi käydyn jumalamielipiteen mullistuksen jälkeen edes harkinnut, että voisi olla olemassa joku suurempi voima, joka haluaisi ylipäätään huolehtia ihmisistään. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? A) jumala, b) Ile, c) että mä sekoan, ja d – en mä tiedä, en mä keksi tähän hätään d:tä, mutta kyllä sellainenkin varmasti on. Puhelin vibraa taskussa, ja viestiääni kuuluu puhelimessa kiinni olevista kuulokkeista, mä en tajua, miksi pitää kuulua viestiääni kuuntelussa olevan biisin päälle, oikeasti, sori, mutta mä tunnen kyllä vibran, että ei mitään. Mun on pakko vetää lapanen kädestä, vaikka on kylmä, koska mä en saa Samsungiani farkkujen taskusta lapanen kädessä, kokeiltu juttu, ja ehkä mä olen vain ihan hitosti liian fail tähän elämään. Kylmä tuuli pistelee sormia inhasti, mutta mä muistaisin, että säätiedotuksessa sanottiin että iltapäivällä olisi ennätyslämmintä lokakuuksi. [i]Hei muru, ajartelin vain toivottaa hyvää koulupäivää. <3[/I] Mä en anna itseni ajatella, vaan avaan Facebookin paikoilleni pysähtyneenä, mahan pohjaa pistelee kun mä selaan päivityksiä, eikä mun tarvitse mennä kuin parin viikon päähän löytääkseni sen minkä etsin (luojan kiitos mä en päivitä kovinkaan paljoa Facebookiani). [i]Hei muru, ajartelin vain toivottaa hyvää koulupäivää. <3[/I] Pilkku, piste, teinisydän. Samanlainen kirjoitusvirhe. Ihan tavallinen, mä kirjoitin tuon omalle seinälleni kädet täristen kofeiinista ja siksi sähläsin. Mutta jotenkin tämä tuntuu vain ihan liian omituiselta. D) statukset käyvät toteen, tai e) mä osaan ennustaa. Pakkoa sanoa, että mä uskon tällä hetkellä eniten vaihtoehtoon c) mä sekoan. Mä olen totta kai nähnyt sen elokuvan, jossa Johnny Depp näyttelee kirjailijaa, joka sekoaa, luo itselleen toisen persoonallisuuden ja lopulta tappaa ex-vaimonsa ja sen uuden miehen iskemällä molempien otsaan kuokan. Että voi luoja. Mä en halua iskeä kuokkaa kenenkään otsaan, mutta [i]ei tämä voi olla todellistakaan enää[/I]. Sehän on helppo testata, mä totean, päässäni edelleen Facebook-ajatusta pyöritellen. Se olisi näistä kaikkein siistein vaihtoehto (koska mä en ole koskaan oikein uskonut ennustamiseen, ja todeksi muuttuvissa Facebook-statuksissa on jo tyyliä). Jostain idiootista syystä mä luotan siihen, kun Nuutti sanoo, että se ei tunne Ileä tai ketään muutakaan joka voisi syystä tai toisesta haluta tehdä mulle jäynää, joten mä päädyn toivomaan, että mun ihan täydellisen idiootilta kuulostava ideani Facebookista olisi todellista, ja totta kai se pitää testata, koska mulla on tällä hetkellä kaksi järkevää vaihtoehtoa (järkevää? Ketä mä yritän huijata?, kummassakaan ei ole järjen häivääkään), joko Facebook… tai se, että mä olen seonnut. Mä suhtaudun ajatukseen kumman tyynesti, mutta toivon silti ensimmäistä, se kuulostaa ihan vitun hulluta, mutta myös ihan [i]vitun siistiltä[/I]. Siinä edelleen paikoillani seisten (mä olin jo ennen Nuutin viestiä vähän myöhässä, niin että ei kymmenen minuuttia tunnu enää missään) mä tarkastan säätiedotuksen, se näyttää kahdestatoista eteenpäin plus neljäätoista (ennätyslämmin lokakuun alku, siitä on ollut uutisissakin), ja se sopii mulle. Seuraavaksi mä menen takaisin Facebookiin. [i]Ensilumi lokakuussa wtf… en mä oliskaan halunnut lämpimiä päiviä <3<3<3[/i] Mä tiedän, että mua pidetään ihan hulluna tämän statuksen jälkeen. Ehkä se on hyvä, koska mä en kuitenkaan halua uskoa toiseen vaihtoehtooni – kuten sanoin, mä vain toivon että en ole hullu. Mutta eikö ole aikamoista hullutta uskoa, että Facebook voisi johtaa johonkin, mutta ehkä se on ihan okei haluta luottaa siihen, että Nuutti on rehellinen mulle, ja että Ile ei ole tehnyt mitään? Tarkemmin miettien tämä ei kuulosta yhtään Ilen tapaiselta. Se on aina pitänyt mua pikkusiskonaan tai jonain sellaisena, eikä sellaisena kiusoiteltavana vaan suojeltavana. Mä olen itkenyt elämäni aikana sille vaikka mitä, ja se on lohduttanut ja huolehtinut musta. Se on aina huolehtinut mut humalassa kotiin nukkumaan, tai niiden luokse nukkumaan kyllä useammin, enkä mä halua uskoa, että se oikeasti voisi tehdä mulle pahasti. Eikä tuo status voi mitenkään tilannetta pahentaa. Eihän? Sehän oli pelkkä testi, ei se mitään huononna. Mä purjehdin sisään luokaan kymmenen minuuttia myöhässä ja jännityksestä kihisten. Opettaja ei ole huomaavinaankaan mun anteeksipyyntöä, mä en jaksa kiinnostua, vaan istun omalle paikalleni Ilen viereen ja meinaan alkaa kertoa eilisestä (ensisuudelma jonkun muun kuin Ilen kanssa, hei haloo, eikö se ole sellainen asia, josta kerrotaan parhaalle kaverille?), mutta tajuan kuitenkin pitää pääni kiinni, koska ensisuudelma vuoden seurustelin jälkeen on vähän niin kuin ei niin uskottavaa. ”Joku on saanut”, Ile paukauttaa happamasti kun mä tsekkaan puhelintani viidennen kerran tunnin sisällä. ”Ai miten niin? ”Sen huomaa susta aika hyvin, muru.” ”ile, sä oot kulta rakas ihan perseestä”, mä totean ja mätkäisen sitä käsivarteen, en kovaa, tietenkään, mutta tuntuvasti. Ihan kuin se, että olenko mä saanut vai en, olisi sen asia millään lailla. Varsinkin kun en ole, lalala. Välitunneilla mä tuppaudun Ilen kanssa tupakalle joka kerta, haistelen ilmaa ja yritän tunnustella, sataisiko pian lunta. Mä toivon, mä toivon niin paljon että sataisi, koska se tarkoittaisi sitä, että mä olen edelleen järjissäni, jos ei muuta. Tosin aamulla ennen kahdeksaa koko ajatus tuntui ihan järjelliseltä, mutta nyt, ruokiksella, mä tunnen itseni lähinnä idiootiksi. Järki hei, mihin karkasit? Luoja auta. Mä olen jo luopunut toivosta siinä vaiheessa kun me päästään koulusta. Mä kävelen totuttuun tapaan Ilen kanssa sen bussipysäkille, se ihmettelee mun hiljaisuutta ja mä mutisen vastaukseksi jotain ihan omituista, en jälkeen päin edes tiedä, mitä olen mahtanut huomata. Ile marmattaa kylmyydestä, sillä ei ole kuulemma hanskoja mukana kun luvattiin niin lämmintä, mutta se ei tunnu oikein järkevältä iloita siitä – kylmyys ei kuitenkaan tarkoita vielä sitä, että tulisi lunta. Paitsi että tarkoittaa. Ensimmäinen lumihiutale tippuu mun nenälle, kun me seistään odottamassa bussia, Ile katsoo hölmistyneen näköisenä ympärilleen, näyttää siltä että aikoo sanoa jotain, mutta mä ehdin ensin. ”Kuvittelenko mä vaan vai sataako täällä ihan tosissaan lunta?” ”Et oo vittu tosissas”, se äsähtää. Lunta alkaa sataa hiljakseen, mutta kaksi minuuttia ensimmäisen lumihiutaleen jälkeen lunta alkaa pyryttää, oikeasti pyryttää, niin paljon että mä en enää näe viiden metrin päähän viereisen kerrostalon seinää. ”Mitä helvettiä”, mä sanon ääneen, ”Ile hei, mitä helvettiä, en mä halua lunta!” Bussi kuitenkin kurvaa siinä samassa pysäkille enkä mä ehdi saada Ileltä vastausta, halaan sitä vaan nopeasti hyvästeiksi ja se katoaa sisään bussiin, mä lähden kävelemään pää pyörällä kohti kotia. Mä katsoin aamulla säätiedotukset, ja siinä sanottiin, että aurinko paistaisi ja olisi oikeasti lämmintä – mutta lumi on pöllyävää pakkaslunta, aivan sairasta, mun sormet kipristelevät jäisessä tuulessa kun mä pistän kuulokkeita puhelimeeni ja valitsen biisiä, ja ihan sairasta, mieletöntä. Voiko tämä olla edes mahdollista? Mä olen tullut hulluksi. Mutta kaikki muutkin huomaavat lumen, mun ohi menevät huput päässä ja päät kumarassa ne kaksi meidän koulun ysiluokkalaista tyttöä jotka manaavat kovaan ääneen lumisadetta. Lumi on konkreettista, konkreettinen todiste siitä, että maailmassa ei ole enää mitään järkeä. Äiti istuu keittiössä tuijottamassa ikkunasta ulos, kun mä tulen sisään, ja ihmettelee säätä. Mun tekee mieli kirkua. Nuutti soittaa, ehdottaa, että tulisi käymään ja katottaisiin vaikka joku leffa tai jotain, ja mä suostun iloisesti, totta kai koska vain. Jotenkin se tietää, missä mä asun, ja se on puolen tunnin päästä mun luona. Mä esittelen pojan äidille, se kättelee äitiä kuin hyvin kasvatettu teinipoika ainakin, ja mua järkyttää. Me asetutaan mun sänkyyn katsomaan Big fishiä, mun ehdotuksestani, ja mä päädyn nopeasti istumaan sen jalkojen väliin, nojaamaan sen rintaan, me ollaan molemmat kääriydytty mun peittoon koska mä olin aamulla hyvässä uskossa lämpimästä päivästä jättänyt ikkunan auki ja mun huoneeni on nyt siis jäätävän kylmä. Pojan kädet ovat rennosti mun vatsani ympärillä, ei ahdistavasti vaan mukavasti. Ehkä jossain (Nuutin mukaan toisessa kaupunginosassa) asui mustahiuksinen, korkeaposkipäinen, vihreäsilmäinen poika, joka värjää hiuksiaan mustaksi.. Ehkä mä olen jopa nähnyt Nuutin jossain, ja käyttänyt sitä alitajuisesti pohjana omalle poikaystävälleni, se on ihan mahdollista. Silti musta tuntuu, että tämä on liian hyvä yhteensattuma – mä muistan, että valitsin Nuutin nimen sen mukaan, että jos sanon ”poikaystäväni” nimen jollkein, niin kauhean monelta ei tule sitä ”ai se Nuutti vai?” –kysymystä. Joten voiko tämä olla mahdollista? Olenko mä luonut Nuutin itse, onko tämä mahdollistakaan? Tai toisaalta. Voiko tämä kaikki olla vaan mahtavaa yhteensattumaa, niin että mä luulen nyt että olen tämän kaiken takana – ei olisi ensimmäinen kerta kun meteorologit lupailevat mitä sattuu. Nuutti keskeyttää mun ajattelin painamalla huulensa mun niskaan. Se lähettää kylmiä väreitä pitkin mun vartaloa, ja mä voisin kuvitella, että mielikuvituspoikaystävät eivät voi tehdä mulle tällaista oloa. Oloa, että mä olen järkyttävän ihastunut, ja että mä haluan tämän pojan itselleni. Nyytti on kuin ei huomaisikaan mun tärinääni, jatkaa elokuvan katsomista, ja se tuntuu hauskalta, ja mä taidan olla korviani myöten ongelmissa tämän asian kanssa. Elokuvan puolivälin jälkeen mä alan rauhoittua. Katsotaan nyt, mitä tapahtuu, niinhän mä päätin jo kaksi päivää sitten, silloin, kun Nuutti pyysi mua luokseen katsomaan Avengersia (melko intiimit ensitreffit, täytyy kyllä myöntää). Jos se on mahdollista, se mitä mä (ehkä tyhmyyttäni) kuvittelen tapahtuvan, mulla voi olla kivaakin. Kivempaa kuin aikoihin, voisin sanoa. Mun mieleni alkaa maalailla mielikuvia, joissa mä toteutan joka ikisen haaveeni Facebookin avulla, teen elämästäni helppoa kuin mikä. Tätä pitää silti vielä testailla, ennen kuin alan suunnitella mitään suurempaa. Täytyy sanoa, että luojan kiitos mä olen lukenut scifiä niin kauan kun olen jaksanut lukea kirjoja sujuvasti – mä voisin olla aika pulassa, jos en osaisi suhtautua asiaan tältä kantilta. Kun Nuutti illalla lähtee tekemään läksyjä, mä avaan tietokoneeni, jolla on reippaasti helpompi selata Facebookia. Mä pyörittelen mielessäni ajatuksia, mitä mä voisin tehdä, mä voisin testata tätä vaikka miten, mutta mikä olisi fiksuinta? Mitä mä voisin tehdä, millä tavalla kokeilla? Mahdollisuuksia on aivan liikaa, mä keksin ihan liian paljon ihan liian huonoja ideoita, ne kaikki kuulostavat ihan liian itsekkäiltä. Lopulta mä päädyn yhteen vaihtoehtoon, joka kuulostaa suht järkevältä. Okei ei, mutta mahdollisimman järkevältä tässä tilanteessa. [i]voitin jonkun kilpailun johon en tiennyt ees osallistuneeni… ei mittään, on toi 50 e lahjakortti Puolukan kenkiin ihan jees.[/I] Sitten vain odottamaan. Mä kiellän itseäni toivomasta liikoja, koska kaikki voikin olla vain mieletöntä yhteensattumaa. Mä en enää usko siihen, en edelleen jatkuvan lumisateen jälkeen, lumisade ennätyslämpimän lokakuun ennätyslämpimässä alussa, kahdeksan tuntia sen jälkeen kuin mä kirjoitin siitä. Mä tunnen edelleen itseni ihan pohjattoman hulluksi vaihtaessani päälleni yöllä käytettävää t-paitaa, joka mainostaa mun isän noin kahdeksan vuotta sitten konkurssiin mennyttä yritystä, ja hengitän sängyssä syvään yrittäessäni rauhoittua kauheasta jännityksestä huolimatta. ”Saanko mä käydä vastaamassa?” mä kysyn pari päivää myöhemmin opettajalta vilkaistuani äänettömällä soivan puhelimeni näyttöä, numero on 02-alkuinen enkä mä tunnista sitä. ”Mun lääkäri soittaa.” Eipäs, koska mulla ei ole lääkäriä joka soittaisi, koska mä en ole sairas, mutta kaikkihan tietävät, että lääkärille vastaaminen on pakko tehdä. Pyykkönen nyökkää ja mä melkein juoksen ulos luokasta, onnellisena keskeytyksestä. Mä en [i]millään[/I] jaksaisi olla enkuntunnilla, joten mikä vain häiriö käy, olkoonkin sitten vain puhelinmyyjä. ”Hei?” mä vastaan kysyvästi. ”Moi, mä olen Karita täältä kauppakeskus Puolukasta”, iloinen naisääni sirkuttaa. ”Onko Elisabetta Lundén puhelimessa?” ”Olen”, mä vastaan ja kasvot lehahtavat jännityksestä punaiseksi, sydän hakkaa niin että meinaa tulla ulos rinnasta. ”Joo, loistavaa! Kuule, sä olit osallistunut tähän risteilylahjakortin arvontaan –” [i]enpäs ole[/I] – ”ja valitettavasti päävoitto ei just nyt osunut sulle, mutta kakkospalkinto, viidenkymmenen euron lahjakortti meidän kenkäosastolle odottaa sua täällä neuvonnassa. Henkkareilla saat lunastettua palkintosi. Paljon onnea voitosta!” Mä onnistun sopertelemaan jotain, niin että saan Karitan sieltä kauppakeskus Puolukasta lopettamaan puhelun omalta osaltaan, ja mä lysähdän istumaan penkille käytävän naulakoiden alle. Punastus on valahtanut kasvoilta, mä tiedän olevan ihan kalmankalpea, ja mua pyörryttää. Tämä ei voi olla enää (muista että sä toivoit tätä itse sä toivoit että näin kävisi) todellista. Siitä on nyt kaksi päivää, kun mä kirjoitin Facebookiin sen statuksen, jossa päivittelin loistavaa tuuriani. Nyt on perjantai, ja Puolukan neuvonnassa odottaa mua viidenkympin lahjakortti kenkäosastolle, niin kuin mä sanoinkin, ja… voi luoja, mä tein tämän. Mä tein tämän, tämä on mun ansiotani. Jalat tutisevat, kun mä jatkan matkaani takaisin luokkaan, hengitän matkalla syvään ja hieron kovakouraisesti molemmin käsin poskiani saadakseni niiille väriä. Mä istun ihan hiljaa paikallani odottamassa, että tunti loppuu, ja välitunnilla mä pummaan Ileltä tupakan, koska se itse aina vannoo rauhoittumisröökin nimeen, joten mä uskon sitä ja poltan elämäni ensimmäisen savukkeen. Ja viimeisen, luultavasti, koska tupakka ei auta yhtään mun huteraan olooni, pahentaa sitä vain entisestään. Loppujen lopuksi mä päädyn lähtemään kotiin, vetoan kaikille siihen, että mulle tuli melko yhtäkkiä ihan hirveä olo, ja mun kalpeuteni kyllä edesauttaa mun tarinani uskomista. Me lähdetään illalla Ilen kanssa käymään Puolukassa, kun mä väitän voivani jo paremmin, se ihmettelee että mä en ole käynyt vielä lunastamassa lahjakorttiani vaikka sain sen muka jo kaksi päivää sitten. Mä en oikeasti haluaisi ottaa Ileä mukaan, mutta minkäs voi kun mun on pakko saada se mukaani, koska luultavasti pyörtyisin silkasta kauhusta puolimatkaan bussipysäkiltä Puolukalle. Ile löpisee iloisesti omiaan, se on taas sillä tuulella, mä en kuollaksenikaan ymmärrä minkä takia se on noin hyvällä päällä mutta mitäpä pienistä, ei se kai ole pahasta lainkaan että se on hyvällä päällä, vaikka mä itse olenkin paskajäykkänä kauhusta? Sitä paitsi, sen iloisessa löpinässä on se hyvä puoli, että mun ei tarvitse puhua oikeastaan mitään, koska tosiaan, jos mä nyt yrittäisin puhua jotain järkevää, mun suusta tulisi luultavasti vain jotain sekavaa möngerrystä, josta ei ottaisi Erkkikään selvää. Ei sille voi mitään. Tiskin takana on punatukkainen nainen, joka lirkuttelee mulle iloisesti kun mä astun tiskille ja onnistun sopertelemaan, että hei, mä olen Elisabetta Lundén ja mulle pitäisi olla arpajaisvoitto täällä. Se onnittelee mua vain muutamaa ylisanaa käyttäen ja työntää mulle kaiken muun loistavan lisäksi käteen kukkapuskan, ei mitään pientä vaan sellaista jossa on kukkia noin kuutta eri sorttia ja jonka halkaisija on lähemmäs metriä. Mä en halua kuvitella, mitä päävoiton voittaja saa, jos pelkästään kakkossijalaiselle työnnetään käteen tällainen. Nainen selittää ylitsepursuilevasti omia onnittelujaan, ja mä vain nyökyttelen vieressä, ja kun konkreettinen kortti, johon on painettu Puolukan logo (niinkin mielikuvituksellinen kuin sana karpalonpunaisilla, yksinkertaisilla kirjaimilla kirjoitettu sana Puolukka, jonka O sattuu olemaan... no jaa, mikäs muukaan kuin puolukka), ja jonka summana lukee 50 euroa. Mä tartun korttiin, jota se heiluttaa mun edessä pari sekuntia liian pitkään (refleksit ei toimi, no ei toimisi sullakaan jos sulla a) olisi jäätävän kokoinen kukkapuska kainalossa ja b) jos sä toteaisit, että tämä ei voi olla enää sattumaa vaan että, no niin, sä olet itse luonut tämän. Niin, että kai se on ihan okei, että mulla kestää pari sekuntia liian kauan ottaa kortti vastaan. Ile raahaa mut katsomaan kenkiä, mä hylkään kukkakimpun sille hipelöidessäni kenkiä, vaikka se tuntuu väärältä - totta ketussa mä haluan ne, mä haluan ne ihan kaikki, mutta kun tämä tuntuu niin väärältä, tämä [i]on[/i] väärää koska niin, mä olen saanut tämän ja kaiken lisäksi ihan ketusti liian vilpillisestikin. Joten mitä mä tässä teen, miten mä voin hiplata niitä? Mä päätän unohtaa lahjakorttini takin taskuun ja lähden sitten raahaamaan Ileä pois Puolukasta, tarjoan sille kahvit kun se tuli mun seuraksi kohtaamaan mun pelot ja luoja ties mitä, eikä se valita, se on sellainen pullasorsa että ei pahemmasta väliä, se on tyytyväinen kun mä tarjoan meille molemmille lattet kaupungin parhaassa kahvilassa, ja puoliksi sellaisen järjettömän kokoisen korvapuustin, jotka maksavat vähän päälle kaksi euroa kappale (ja jotka ovat valitettavan usein sisältä raakoja). Mä en pysty syömään mitään, juon vain kädet täristen latteani, ja Ile tunkee naamaansa kokonaisen lautasen kokoisen korvapuustin, eikä se edes huomaa sitä. No jaa, mikäs siinä jos voi syödä korvapuusteja niin että sitä ei huomaa siitä, se on niin reilua että miehet voivat syödä periaatteessa mitä vain (tai en mä tiedä, voivatko kaikki miehet, mutta Ile ainakin voi), mutta mulla se menee suoraan massuun, jos mä syön edes koulussa ruokaa. Että niin, mikäs tässä, naisena olemisessa. Mä yritän keskittyä kaikkeen muuhun kuin lahjakorttiin takin taskussa, ja mä tunnen oloni sellaiseksi, että olisin varastanut sen tai jotain, koska hei mitä, mä tein tämän itse. Toisaalta, eihän se ole varkaus, jos ne itse tarjosivat sitä mulle, mutta kuitenkin, mietipä sitä, että mä kuitenkin sain ne itse tarjoamaan sitä mulle, kirjoittamalla Facebookiin. Mä olen huomaamattani alkanut miettiä, että mä olen saanut tämän aikaan. Ei se välttämättä kuitenkaan ole mun vikani, ehkä tämä on vain sitä, että asiat lutviutuvat kaikki (yhden viikon aikana liian paljon) lyhyessä ajassa hyvin, ihan vain sattumalta. Eikö? Tai siis, voihan olla mahdollista, että mä olen jonain väsyneenä iltapäivänä koulun jälkeen täyttänyt arvontalomakkeen, en vain muista. Jotenkin mä en vain usko siihen. Vaikka mua pelottaakin tämä koko juttu vähän turhankin paljon (tai en mä nyt tiedä, miten paljon on turhan paljon tässä tilanteessa?), mä alan kuitenkin olla taas innoissani tästä. Rintaa puristava kauhun tunne ei katoa mihinkään, mutta mä pakottaudun miettimään taas hyviä puolia tässä. Ilmaiset kengät. [i]Poikaystävä[/i], okei, ei nyt vielä kuitenkaan poikaystävä mutta ehkä pian kuitenkin. Joten… Mitä pahaa tässä on? Kunhan mä en lähde tappamaan presidenttiä tai mitään, pidän homman lapasessa, niin mulle voi tulla oikeasti ihan helvetin hauskaa.